Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Käyn viikonloppuisin intialaisen miehen ohjaamassa joogassa. Kuulostaa kovin henkiseltä ja sopii mielikuvaani joogasta ja sen harjoittamisesta. Mutta: paikkana on kuntosali, musiikki pauhaa kaukana taustalla ja joogaamme peilin edessä. Vuosi sitten kauhistelin, miten peilin edessä voi joogata. Minun tuntemassasi joogassa kun ei katsota peilistä, ei ole väliä, miltä näyttää – sen sijaan katse käännetään sisäänpäin. Mutta entä jos olinkin väärässä?
Kun joogasin peilin edessä, huomasin akilleen kantapääni – ne monet – samantien. Vaikka olin jooganut monta vuotta, hengitellyt, antanut opettajien korjata asanoitani ja kuunnellut itseäni.
Vaihtelu, asioiden tekeminen tietoisesti toisin, on terveellistä ja välttämätöntä kehittymiselle. Omasta turvapaikasta poistuminen ja omasta ehdottomuudesta luopuminen opettavat kyseenalaistamaan. Kun uskaltaa kyseenalaistaa omat näkemyksensä, pystyy näkemään toisin ja toisten kannalta. Oma tapa tehdä ja elää, ei ole se ainoa oikea. Ja, tämä pätee myös joogaan!
On rohkeutta kävellä väärinpäin, syödä aamupalaksi puuroa leivän sijasta, katsoa maailmaa pää alaspäin ja kuvitella että haarukka on veitsi. On uskaliasta valita eri reitti työmatkalla, lomailla kotikaupungissa perusturistiloman sijasta tai nukkua sängyssä eri puolella kuin yleensä.
Ei ole uskottavaa kannustaa lapsia tekemään uusia asioita tai samoja asioita uudella tavalla, jos itse tekee aina samoin. Lapset, ainakaan omani, eivät usko puhetta, vaan imevät itseensä meidän vanhempien mallit ja tavat riippumatta siitä, kuinka keskenkasvuisia me itse olemme. Lapseni ovat omien tunteideni ja mallieni peilejä, halusin tai en.
Nykyään joogaan ihan tyytyväisenä peilin edessä. Katson ihan tyytyväisenä, että ahaa, tältä tämä näyttää. En keskitykään tuntemuksiini kuten ennen. Ja tosiaan, jooga on avartanut pientä maailmaani.
