Parasta ikinä -blogin kirjoittaja Kristiina Komulainen on tuottaja, juontaja, toimittaja ja käsikirjoittaja. Kristiinan mielestä “parasta ikinä” on se, että positiivisella asenteella vaikeimmatkin asiat kääntyvät lopulta tärkeiksi oivalluksiksi. Kristiina pohtii noita arjen pieniä, suuria oivalluksia.
Mitä yhteistä on suunnitelmalla ja todellisella elämällä?
No eipä juuri mitään? Mieli vain kuvittelee, että nuo kaksi ovat yksi ja sama asia.
Tarkoituksena oli päästä viettämään pitkää viikonloppua jonnekin. Ihan sama minne, kunhan päästään. Hong Kong, Rooma, Delhi tai Jenkit? Lähteminen oli tässä tapauksessa tärkeintä, ja kohteeksi valikoitui New York.
Lähtöpäivä oli perjantai, ja viikko sitä ennen pitkä: kalenteri näytti täydemmältä kuin Havis Amandan suihkulähde edellisten lätkän MM-kisojen aikaan. Perjantai koitti ja lähdettiin kohti Helsinki-Vantaata. Tieto siitä, että ollaan menossa lentokentälle, on yleensä onnellisuuden multihuipentuma. Lähtiessä reissuun ei haittaa ajatus matkalaukussa olevasta kosmetiikkatuotteesta, joka todennäköisesti on valunut vaatteiden sekaan ennen kotioven kynnystä. Silloin ei ärsytä edes taksikuski, joka on aggressiivinen liikennenatsi. Siisteintä on vain päästä matkalle ja yleensä kohti suunniteltua kohdetta.
Kentällä kaikki meni muuten ihan putkeen, paitsi ettei päästy terminaalia pidemmälle: kone oli täyteen buukattu. Eikä lennettykään syömään raakaruokaa Sohoon tai aamulenkille Central Parkiin. Mitäs nyt? Vaihtoehtona oli alkaa kiukutella, mutta kenelle? Virkailijoille, kaverille vai vuorostasi taksikuskille. Ihan sama kuin alkaisit huutaa töihin mennessä maailmankaikkeudelle jäätävää räntäsadetta, joka pilaa tukan ja meikin ennen kuin olet ollut minuuttiakaan työpaikalla.
Mitä tämän jälkeen sitten tapahtui? Harmitti, sitä en voi kieltää, mutta tämän jälkeen tuli päikkärit, jooga sekä sushi-illallinen. Seuraavana aamuna tuli lenkki, hyvä aamupala ja matka takaisin Hki-Vantaalle. Matkalla kentälle ajattelin, että ehkä tänäänkin kone on täynnä ja otetaankin lähtö Delhiin, Hong Kongiin, Roomaan tai sitten kotiin, ja löydän itseni seuraavana aamuna lenkkeilemässä sohjoisessa Helsingissä, kaikki on mahdollista.
Uskon jossain määrin vetovoiman lakiin, mutta tärkeintä on nauttia elämän yllätyksellisyydestä. Miksi vetää pultit jostain sellaisesta, mikä ei koskaan ollut edes meidän, mutta kuvittelimme menettävämme sen? Suututko siitä, että lauantai-iltana et voita loton jättipottia? Olit ehkä haaveillut, että miljoonien eurojen voittaminen olisi upeaa. Kuka silti laskee sen varaan, että saa päävoiton potista, johon mahdollisuus on 1/15 380 937?
Myönnettäköön silti (jottei tämä nyt menisi täysin jeesusteluksi), että jos stressitaso sattuu olemaan loton voitonlaskennan aikaan sopivalla tasolla, niin onnistun edelleen saamaan “menetetystä” jättipotista kiukkukohtauksen. Elämänkulku suunnitelmien mukaan on yhtä todennäköistä kuin se, että kaikki menee just erilailla, ja se tekee kaikesta pääsäntöisesti just jännittävää.
