Muistatko, miltä kaikki lapsena tuntui? Millaista oli olla pieni?
Muistatko ilontunteen, kun ystävän kanssa teit retken keittiön pöydän alle? Muistatko, miltä kerhoeväät, maito ja voileipäkeksit, maistuivat? Miten ihanaa oli leikkiä Barbie-nukeilla parhaan ystävän kanssa olohuoneen verhon takana, ja miten hienoa oli pärisyttää neppiautoilla hiekkalaatikolla? Muistatko miten hyvältä tuntui juosta, hyppiä, laskea mäkeä, liikkua? Kuinka hienoja taideteoksia syntyi, kun otti vesiväripensselin käteen ja antoi mennä! Ja miltä pilvet kesäpäivinä näyttivätkään: prinsessoilta, kirahveilta ja jäätelöltä.
Silloin ei ollut huolta eilisestä, ei huomisesta, oli vain tämä hetki ja elämisen riemu.
Kun olin pieni, katselin aikuisia, kuuntelin ja halusin tulla isoksi. Ja jonain päivänä iso minusta tulikin, aikuinen. Puin päälleni aikuisen vaatteet ja aikuisen mielen, postimerkkielämän. Minusta tuli
Ankara
Itsekriittinen
Kunnianhimoinen
Urakeskeinen
Inhorealistinen
Negatiivinen
Ehdoton
Nipo
Aikuisena elämiseen kuuluu ulkoisten tunnusmerkkien kerääminen. Monella aikuisella menee lujaa maailman tuulissa, arjen kiireissä, ruuhkavuosissa, uraputkissa, taakkojen alla ja velvollisuuksien vietävinä. On niin hienoa olla iso ja pätevä. On niin ”sairaan kiire”. Kiireen kunniamerkkejä liimataan itseen kuin tarroja tai postimerkkejä. Lopulta, ihan huomaamatta, ollaan niin postimerkkien peitossa, että itsen tilalla näkyy postimerkkihaarniska, joku, joka näyttää minulta, mutta ei kuitenkaan. Kuori painaa, on raskas ja aikuista alkaa väsyttää. Tekemisistä tulee pelkkää pakkoa. Olo on iloton, uupunut ja kun ei vaan jotenkin jaksa. Väsymystä helpottaa sitku-elämä: sitku lapset kasvavat, sitku on loma, sitku jään eläkkeelle…
Monet kulkevat yhä kasvavan kuoren kanssa, kunnes sattuu jotain: sairastuminen, läheisen kuolema, äitiysloma, lomautus – pakollinen pysähdys. Ja alkaa kysely: kuka minä olen, mitä minä elämältäni oikein haluan? Mikä minusta tulee isona? Tässä vaiheessa ihmistä aletaan riisua, postimerkkejä revitään irti ja kyllä sattuu. Mitä vähemmäksi merkkikuorta revitään, sitä enemmän tuntuu kipeältä ja pelottaa.
Pelko tulee siitä, että ollaan lähellä paljastumista: ydintä, minuutta, minua itseäni. Kriisi on matkamahdollisuus sinne, missä minä asuu. Yleensä matkanteko on tuskallista ja sen arvon huomaa vasta jälkeenpäin.
Perille on pitkä matka, mutta se kannattaa. Perillä kohtaavat sisäinen lapsi ja vastuullinen aikuinen, siellä tiedän kuka olen ja mitä haluan.
Siellä asuvat rauha, tyyni, hiljaisuus, tämä hetki, hidas elämä.
Kurkkaa Miian uutuuskirja Häpeästä valoon:
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
