Huomaa minut,
mutta älä huomaa
minusta liikaa.
Katso minua,
mutta älä katso liian tarkkaan.
Kysy,
mutta älä kysele liikaa.
Näe minut,
mutta älä sitä,
mitä haluan piilottaa.
– Sanna Wikström / 102 oivallusta elämästä
Jokainen kaipaa nähdyksi tulemista. Toisen katseessa olemme enemmän olemassa. Mutta monesti on myös niin, että haluaisimme tulla nähdyiksi sellaisina kuin haluaisimme näyttäytyä eikä sellaisina kuin todellisuudessa olemme. Yritämme olla katseen ja rakkauden arvoisia: kato mua, kato mua, hyväksy mut, hyväksy mut. Jo pienestä pitäen olemme oppineet lukemaan merkkejä siitä, millaisena olemme oikeanlaisia, hyväksyttäviä, rakastettuja, ja yritimme kovasti olla sellaisia. Sillä kustannuksella, että aloimme esittää itseämme. Tai sellaista itseä, joka kelpaa muille. Syvällä sisimmässämme kuitenkin pelkäämme, että paljastumme: entä jos se, mitä oikeasti olen, ei olekaan sellaista, mitä voi rakastaa.
Täydellisten kiiltokuvakotien, -kasvojen, -työntekijöiden ja -somen takana kamppailee kaksikko: näkyminen ja piilottaminen. Kuinka näyttää se, mitä haluaisi näyttää ja kuinka piilottaa se, mitä ei halua näyttää? Ja lopulta: kuinka hyväksyä, että myös se, mitä ei halua näyttää, on totta. Se on rehellistä. Se on olemassa. Se on olemassa jokaisessa ihmisessä, jokaisen kiiltokuvan takana. Kun katson oman kiiltokuvani taakse, katson myös muiden ihmisten kiiltokuvan taakse: riippumatta siitä, mitä toisessa näen ja miten kauniilta ja täydelliseltä toisen elämä näyttää, voin olla varma, että inhimillinen kärsimys – eli se, mitä haluaisimme piilottaa – koskettaa meitä kaikkia.
Kaiken näyttävyyden takana olemme samanlaisia ihmisiä, jotka tuntevat ja kamppailevat ajatustensa kanssa. Kamppailevat näyttämisen ja piilottamisen välimaastossa. Kamppailevat hyväksymisen ja hylkäämisen pelon kanssa.
Kun seuraavan kerran näet – tai näytät – kiiltokuvan, paina käsi sydämellesi ja lähetä kiiltokuvan nurjalle puolelle lämpöä ja rakkautta. Sitä me kaikki tarvitsemme.