Työelämäni alussa elin lähes 15 vuoden jakson, jolloin olin enemmän tai vähemmän uupunut koko ajan. Tämä oivallus on melko tuore, eikä sen tunnustaminen itselleni ollut helppoa – eikä varsinkaan mukavaa. Mutta samalla se oli pitkällisen itsetutkiskelun, kasvaneen itsetuntemuksen ja itsemyötätunnon tulos. Hyvä havainto, josta voi oppia.
Minulle kävi kuten monille: en itse ymmärtänyt olevani uupunut. Tiesin kyllä, ettei minulla ollut hyvä olla, mutta koska ”oli pakko vaan jaksaa” kuormittavan työn ja lapsiperhearjen keskellä, puskin vuodesta toiseen äärirajoilla – ja usein vähän niiden ylikin.
Töissä uupumustani tuskin huomasi. Minut tunnettiin iloisena ja aikaansaavana puurtajana, joka teki mitä lupasi ja vähän päälle. Aina valmiina auttamaan muita, enkä koskaan sanonut millekään tai kellekään ei. Kyseessä oli elämäni ensimmäinen ”oikea” työpaikka, joten tietenkin olin valmis antamaan kaikkeni.
Ylisuorittamisen kierre vie mukanaan
Jaksoin maskata eli peittää todelliset tunteeni ja esittää innostunutta työntekijää kahdeksan tuntia päivässä. Mutta sen jälkeen itsekuripatterini romahti – ja voit arvata, ketkä saivat minusta useimmiten väsähtäneen, kärsimättömän ja lyhytpinnaisen version. Aivan oikein, puolisoni ja pienet lapseni.
Oliko se reilua? Ei todellakaan.
– Elämä nyt vain on tällaista, mitäpä minä sille voin? ajatteli kolmekymppinen Sanna, hankki jumppaohjaajan tutkinnon ja alkoi ohjata iltaisin ryhmäliikuntaa – samalla kun opiskeli taas uutta tutkintoa. Silloin alkoivat jo valmiiksi surkeat yöunet muuttua olemattomiksi.
Ylisuorittaminen loppui vasta vuonna 2017, kun koin siihen mennessä syvimmän uupumukseni – ja muutos oli pakko tehdä.
Seitsemän tasapainon vuotta
Olen nyt 51-vuotias, ja takana on seitsemän kokonaista tasapainon vuotta. Ei toki mitenkään täydellisiä – repsahduksia tapahtuu yhä. Mutta suurin oivallus oli, kun ymmärsin olevani erityisherkkä – ja vieläpä seikkailuhakuinen. Elämässä piti aina olla menoa ja meininkiä. Pysähtyä ei voinut.
Aloin miettiä: miksi kohtelen itseäni niin vaativasti ja vastuuttomasti, vaikka olen onnistunut hoivaamaan ja kasvattamaan kolme upeaa lasta lempeydellä ja rakkaudella? Miksi minä en ansaitsisi samaa?
Sain upean coachin – ystäväni ja yhtiökumppanini – avulla arkirytmini kuntoon. Riisuin pois arjestani asioita, jotka johtivat ylivirittymiseen: kofeiini, alkoholi, liian rasittava liikunta ja minulle sopimaton ruokavalio. Opettelin vetämään rajoja ja laittamaan itseni ja omat tarpeeni etusijalle. Pysähtymään hetkiin ja nauttimaan niistä. Käymään syvällisiä keskusteluita itseni, perheeni ja läheisteni kanssa. Ja hiljalleen – maailman värit alkoivat näyttää ihan uudenlaisilta.
Uupumus ei määrittele minua
Kutsun itseäni nykyään toipuvaksi uupujaksi – tai suorittajaksi. Sillä kuten monet riippuvuudet, ei tämäkään poistu minusta koskaan kokonaan. Eikä tarvitsekaan. Olen vain opetellut säännöstelemään sitä, ja kuulostelemaan tarkemmin, mitä sisimpäni oikeasti tarvitsee ja kaipaa.
Joudun muistuttamaan itselleni joka päivä, etten tänään ylisuorita. Yrittäjän ammatissa tämä ei aina ole helppoa, sillä työt eivät ilmesty tasaisena virtana – välillä on pakko puskea enemmän. Mutta suvantovaiheen saapuessa osaan nauttia siitäkin.
Uupumus ei ole määräävä osa identiteettiäni, mutta se on minussa läsnä jatkuvasti. On tärkeää tunnistaa ja ymmärtää, mistä tulee ja miksi on sellainen ihminen kuin on. Tietynlainen nöyryys ja kunnioitus omaa historiaa kohtaan on tervettä. Mukanani kulkee päivittäin vahvaksi kehittynyt itsemyötätunto ja itsearvostus, joita kutsun itserakkaudeksi – sillä suomen kielestä puuttuu tälle kunnollinen vastine (vrt. englannin ”self-love”).
Lämpimästi tervetuloa seuraamaan blogiani, jossa pohdin ja käsittelen oman kokemukseni ja valmentajan ammattitaitoni kautta kaikkea sitä ihanaa, jolla uupumusta voi omassa arjessa taklata ja omaa elinvoimaa vahvistaa. Sillä loppujen lopuksi – elämä on annettu meille nautittavaksi, ei suoritettavaksi.
