Meitä isiä on moneen eri lähtöön. Yhteinen nimittäjä meille on se, että rakastamme lapsiamme syvästi riippumatta siitä, kuinka paljon fyysistä aikaa vietämme heidän lähellään.
Yhteiskunnan muuttuminen näkyy tässä ajassa muun muassa ydinperheihanteen kyseenalaistamisena. Siinä, että ihmiset voivat olla onnellisia monenlaisissa eri perhemalleissa. Useita eronneita isiä yhdistää maininta, että he kokevat eron jälkeen olevansa läsnäolevampia vanhempia lapsilleen.
Outoa, eikö asian luulisi olevan toisinpäin?
Toimimattomassa parisuhteessa, jossa on myös lapsia, on usein läsnä toimintamalleja, joihin ennemmin ajaudutaan kuin että niitä toteutettaisiin tietoisesti. Etenkin lasten ollessa pieniä, vanhemmuuden painopiste on usein vahvemmin äidin puolella. Isän rooli jää arjessa usein vähemmän näkyväksi, mikä osaltaan edistää luisumista merkityksettömyyteen. Siihen hiipivään tunteeseen, ettei ihan löydä omaa paikkaansa yksikössä, jossa muilla tuntuisi olevan merkittävä rooli.
Valitettavan harvalla isällä on tällaisessa tilanteessa viisautta tai voimia nousta omaan voimaansa ja selkeyttää sitä roolia. Minulla ei ainakaan ollut, ollessani vastaavassa tilanteessa (pariinkin otteeseen). Sitäkin enemmän meillä on taipumusta ajautua omiin oloihimme ja ottaa etäisyyttä, mikä näkyy väistämättä velttoutena tai vastuunpakoiluna.
Jossain vaiheessa kaikkien mitta on täynnä.
—
Eron myötä saatamme alistua kohtuuttomille järjestelyille lapsen huoltajuuden suhteen, koska emme usko pystyvämme pitämään puoliamme. Pahimmillaan teemme itsestämme kynnysmaton, josta raavitaan kuukausittainen elatusmaksu sekä äidin tarvittavat vapaapäivät vanhemmuudesta.
Toki emme mekään kykene aina tarvittavaan vastuuseen ja kasvamaan saappaisiin, joita eron jälkeisessä vanhemmuudessa vaaditaan. On surullista todistaa tapauksia, jossa isä on syystä tai toisesta jäänyt pois lapsensa elämästä.
Parhaassa tapauksessa eron mahdollistama uusi tilanne synnyttää halun ottaa vastuuta, muodostaa uudenlaisia prioriteetteja, sopia asioista ja tehdä kompromisseja. Kun suuntaamme katseen pois omaan napaamme surkuttelusta, voimme mahdollistaa lapsillemme optimaalisen ja rakkaudentäyteisen kasvuympäristön.
Varsin usein tällainen selkärangan suoristuminen hehkuu myös ympäristöön, jonka myötä mitä ilmeisimmin sinkkumarkkinoille ehtinyt isä näyttäytyy uudessa valossa myös potentiaalisille kumppaniehdokkaille.
Ja kuinka paljon kiteytyykään niihin hetkiin, kun olemme keskenään lastemme kanssa ja huomaamme, että läsnäolomme on 100% kaivattu ja tarvittu. Silloin saamme ikään kuin kutsun kasvaa siihen isyyteen, mihin emme välttämättä suhteen kipupisteisiin keskittyessämme kyenneet.
—
Olisi perin naiivia väittää, että kaikilla eronneilla isillä on yhtälainen vaikutusmahdollisuus huoltajuuteensa. Olen omalla kohdallani onnekas, koska minulla on. Tiedän tapauksia, joissa isä kokee pohjatonta surua ja tuskaa siitä, ettei hänellä ole mahdollisuutta olla fyysisesti läsnä lastensa kanssa. Kokemus lasten vierottamisesta on ollut hyvin voimakas.
Vanhemmuus on yksi elämän voimakkaimmista kokemuksista, joka synnyttää niin suuren kaipuun rakastaa, että sen tukahduttaminen on usein yhtä kuin kokonaisen elämän liekin tukahduttaminen. Väitän, että yksikään isä ei ole tässä poikkeus.
Hyvä veli, mikä ikinä tarinasi ja tilanteesi onkaan, olet kaikista vaihtoehdoista paras isä lapsellesi tai lapsillesi. Sinulla on merkitystä.
Jos koet tilanteesi tukalaksi, hahmota ensin asiat, joihin pystyt juuri nyt vaikuttamaan. Niitä on aina. Älä yritä nielaista koko kakkua, vaan etene pala kerrallaan. Asiat vievät aikansa, etkä pysty vaikuttamaan kaikkeen juuri nyt.
Ennen kaikkea, älä jää yksin. Hakeudu ihmisten lähelle, ole avoin kokemuksistasi.
—
Meille, joilla on etuoikeus ikävöidä lapsiamme, koska tiedämme heidän palaavan pian taas luoksemme, tekee hyvää katsoa välillä peruutuspeiliin. Nähdä se matka, jonka olemme isänä kulkeneet. Se ei ole ollut aina suora ja tasainen, emme luoja paratkoon mekään ole olleet (kysykää exiltänne, jos ette muuten usko).
Kun kaksi lastani lähtevät luotani toiseen kotiinsa (vältän sanomasta “takaisin äidilleen”), huomaan ensimmäisen vuorokauden menevän enemmän tai vähemmän sumussa. Adaptoituminen fyysisestä isän roolista oman elämän herraksi vie hetken. Sen ajan siivoan ja järjestelen tavaroita sekä kalenteriani.
Raahatessani jälleen kerran pehmoleluja ja Aku Ankkoja olohuoneen sohvalta ja lattialta takaisin lastenhuoneeseen, muistan sen, kuinka onnellinen saan olla.
Se tuo hetkelliseen ikävään kahoisan suloisen reunustan.
