Taannoin julkaistiin hätkähdyttävä tilastouutinen, joka keräsi huomiota laajasti, niin rivikansalaisten kuin päättäjien keskuudessa. Nytkis ry:n (Naisjärjestöt yhteistyössä) toteuttama tutkimus osoitti suuntaan, jonka mukaan jopa joka viides suomalainen mies hyväksyy naisiin kohdistuvan väkivallan ainakin jollain perusteella.
Tuloksissa korostui nuorten miesten osuus. He tuntuivat suhtautuvan aiheeseen keskimääräistä ylimalkaisemmin.
Ei mene etusivu uusiksi tästä tiedosta.
Tilastoja ja lukuja enemmän pohdituttaa syyt taustalla. Miksi etenkin nuorten miesten maailmankuva näyttäytyy tänä päivänä niin usein kylmältä ja toteavalta?
Puhutaan heistä poikina. Ei haukkuen tai vittuillen, vaan ennemmin välittäen.
Pojat tarvitsevat majakan, jota kohti suunnistaa
Pojat (joiden ikä alkaa usein myös kakkosella tai jopa kolmosella) hakevat elämäänsä majakkaa, jota kohti suunnistaa. Mentoria ja faijaa, joka sanoo, miten asiat ovat. Suoraselkäistä roolimallia, jonka viisauteen ja hyvyyteen voimme luottaa. Tällöin mahdollistuu osallistuminen johonkin, minkä voi kokea tärkeäksi osaksi omaa identiteettiä.
Tokikaan majakan seuraaminen ei ole sukupuolisidonnaista. Me kaikki kaipaamme sitä, että saamme olla osa itseämme suurempaa kokonaisuutta. Se kysyy usein kiintopistettä. Jotain, mitä kohti kulkea ja minkä puolesta taistella. Nuorilla kaipaus moiseen on luonnollisesti usein keskimääräistä kiihkeämpi. Varsinkin, jos oma arvomaailma hakee vielä uomiaan.
Kun katsotaan tämän päivän suosittuja julkisia nuorten miesten esikuvia, monet heistä ovat tylyjä, kriittisiä, aggressiivisia ja toteavia. Kuva maailmasta näyttäytyy mustavalkoisena. Asiat ovat tietyllä tolalla, ja jos olet eri mieltä, sinusta keksitään ei niin mairittelevia kuvauksia. Yksilöä kehotetaan kukoistamaan silläkin uhalla, että ympäristö ottaa osumaa.
Miksi pojat seuraavat majakkaa, jonka valon osoittama väylä kulkee monilta osin kohti kollektiivista karikkoa?
Yksi syy on se, että lupaus autonomiasta koukuttaa. Vastaukset tuovat selkeyttä (vaikka se selkeys olisi osin harhaa). Toinen syy on siinä, että muut pysyvät vaiti tai vakan alla piilossa.
Enemmän kysymyksiä, vähemmän vastauksia
On äärimmäisen tärkeää, että pojilla on tarpeeksi miehen malleja. Niiden kautta on mahdollista peilata omaa olemista miehenä ja hahmottaa oman elämän suuntaa. Ei lieassa roikkuen, vaan itsenäisesti (ja muiden miesten avustuksella) suunnistaen.
On itsestään selvää, että saadun mallin tulisi korostaa sitä, että kaikenlainen väkivalta on lähtökohtaisesti aina väärin. Piste. Asian voi laajentaa monimutkaiseksi, mutta ydin pysyy samana.
Monessa muussa asiassa pojille soisi annettavan enemmän kysymyksiä pohdittavaksi kuin vastauksia annettavaksi. Maaperää, josta käsin pojat saisivat kasvaa itse sellaiseksi mieheksi kuin ovat. Ei niinkään sitä, että joku ylempi auktoriteetti tai taho antaisi vastauksia ja määrittäisi, mitä miehenä (tai naisena) oleminen on.
Mieheksi kasvaminen tapahtuu toisten miesten silmien alla
Kuulin vuosikymmeniä sitten ajatuksen, joka on puhutellut sittemmin monesti. Sen sanoitti minulle eräs vanha pastori. Hän totesi, että “jos lapsella tai nuorella on elämässään yksi kiinnostuksen kohde, johon hän purkaa energiaa, sekä yksi perheen ulkopuolinen aikuinen ihminen, joka tukee häntä siinä, tuo nuori menee läpi mistä vain.”
Luulen, että tuo ajatus osuu nyt korostetusti poikiin ja nuoriin miehiin.
Pojasta mieheksi kasvaminen tapahtuu monen mutkan kautta, mutta ennen kaikkea muiden miesten silmien alla.
Meidän miesten on valittava tietoisemmin ja näkyvämmin, minkälaista esimerkkiä sanoin ja teoin ruokimme. Pojat katsovat vierestä ja ottavat mallia. He suuntaavat majakan valon mukaisesti. Tiedämme omasta kokemuksesta käsin, että joiltain osin valo ohjasi meitä harhaan. Sukupolvien jatkumoa ei tarvitse kaikilta osin toistaa. Voimme tarvittaessa korjata valon kulmaa.
Varmistaa osaltamme, että pojat pääsevät perille, eivätkä jää ajelehtimaan valmiiden vastausten ulapalle.
Miehet, me pystymme tarjoamaan pojille terveempiä ja kestävämpiä esikuvia sekä roolimalleja.
