Miten sinä et muka jaksa, kun et ole oikein mitään tehnytkään?
Tätä lausahdusta kuulee arjessa ja erityisesti internetin keskustelupalstoilla aivan liian usein. Arvioimme toisten jaksamista tietämättä mitään toisten elämästä. Ihmisten kipukynnys on erilainen, myös siinä on eroja, kuinka helposti kuormitumme erilaisista asioista.
Nykyään yhteiskunnassamme puhutaan onneksi enemmän henkisistä voimavaroista, levon tärkeydestä ja myös tärkeistä pehmeistä arvoista. Avun pyytäminen ei enää ole sellainen tabu kuin se joskus oli, vaikka silti kynnys avun pyytämiseen on monella vieläkin liian korkea. Positiivisesta muutoksesta huolimatta liian moni haluaa vieläkin kommentoida ilkeästi muiden ihmisten tilannetta.
Vanhempainvapaalla olevan isän tai äidin ajatellaan aina olevan täynnä virtaa, lapsethan ovat pieniä vain hetken ja vanhempi saa olla rauhassa kotona. Kukaan ei kuitenkaan muista, kuinka paljon hän päivän aikana tekee erilaisia arjen askareita, ja kuinka paljon hän kantaa huolta siitä, että lapsella on varmasti kaikki hyvin. Samaa ihmettelyä saavat osakseen monet muutkin jaksamisen kanssa kamppailevat ihmiset.
Kuinka kauan jaksan?
Joskus kuormittavat tekijät ovat meillä taakkana jo kaukaa menneisyydestä. Vaikka ulkoiset tekijät olisivat kunnossa, voimme muistaa lapsuudesta, nuoruudesta tai jostain tietystä elämänvaihteesta sen tunteen, kun meitä vertailtiin muihin ja nyt teemme samaa jopa huomaamatta itse. Ilkeät kommentit voivat vaikuttaa siihen, kuinka paljon yritämme jaksaa, vaikka voimavarat olisivat jo ihan lopussa.
Olen itse ollut koko elämäni ajan suorittaja. Halusin aina pärjätä koulussa hyvin, vertailin omia suorituksiani siskojen tai luokkakavereiden suorituksiin. Jos en pärjännyt, ajattelin ettei minusta koskaan tule mitään. En voi koskaan menestyä elämässä, jos todistuksessa ei ole kiitettäviä arvosanoja. Harrastin paljon urheilua ja halusin aina olla paras. Koin, että sain hyväksyntää ihmisiltä vain silloin, kun olin voittaja. Lopulta sama suorittaminen hivuttautui vähitellen elämässäni jokaiselle osa-alueelle. Halusin olla täydellinen äiti, kumppani, työntekijä ja saavuttaa kaikki asiat elämässäni nopeasti.
Lopulta elämä laittoi minut pysähtymään ja ymmärsin, ettei elämä voi olla jatkuvaa suorittamista. Ilman lepoa ei voi jaksaa millään elämän osa-alueella edes keskinkertaisesti. Jos vertailee aina itseään muihin, elämässä jää paljon tärkeitä ja hienoja asioita tekemättä ja kokematta.
Joskus vapaa-aikakin voi olla kuormittavaa, jos ajattelemme, että aina pitäisi tehdä jotain merkityksellistä ja lepo on turhaa.
Muutos ei tapahdu hetkessä
Suorittajan viitasta luopuminen ei ole helppoa, kaikkea muuta. Vielä vaikeampaa se on kuitenkin silloin, jos joudumme jatkuvasti kuulemaan muiden vähättelyä. Jokaisella meistä on oikeus omiin tunteisiimme. Saamme olla väsyneitä ja kaivata lepoa juuri silloin, kun siltä tuntuu. Kukaan muu ei voi sanoa, milloin olemme ansainneet hetken hengähdystauon.
Kun opimme hyväksymään sen, että jokainen meistä on erilainen ja jokaisella meistä on omat haasteemme, ehkä silloin opimme olemaan armollisempia myös itsellemme.
