Katja Kokko on ura- ja työhyvinvointivalmentaja, työnohjaaja (STOry), työkykykoordinaattori ja kirjoittaja. Hän työnohjaa ja valmentaa lempeän ratkaisukeskeisellä, voimavara- ja vahvuusperustaisella otteellaan sekä yksilöitä että ryhmiä. Katja on pohjakoulutukseltaan KTM, ja aikoo seuraavaksi opiskella NLP:tä.
Ehkä kuulut heihin, jotka ovat aina yhteydessä itseensä.
Itse en suinkaan ole aina ollut niin onnekas. Olen saanut mutkien kautta opetella tätä arvokasta taitoa ja oppia uudelleen ja uudelleen reitit takaisin itseen, omaan hyvään tilaan.
Hiljaisuudessa on voimaa
Keski-iässä olen jo riittävän tietoinen tuskasta, joka nostaa päätään kun en olekaan yhteydessä. Kehoni kipeytyy herkemmin, saan ehkä infektion, hosun ja hätäilen, nukun levottomammin. Kukaan, ihan lähimmäisiäni lukuun ottamatta, ei sitä minusta välttämättä huomaa. Enkä minäkään, jollen ole tarkkana. Opin jo aika varhain kätkemään sen, mikä vaivaa muita. Hakeudun nyt helpommin ja nopeammin omaan tilaani, kun haluan ajatella jotakin loppuun tai tehdä isompia päätöksiä. Tiedän että kohta taas kuulen oman ääneni. Kirjoittaminen on kai oma tapani varjella elämää ja saada siihen yhteys.
Hiljaisuus on siksikin itselleni jokseenkin pyhää. Marraskuun hiljaisuus, harmaus, ei liikaa harmita, se saa minut vain vähän harmaammaksi. Käperryn metsämökkiin, vaeltelen luonnossa, herkistyn helpommin. Joogaan ja kuuntelen. Mitähän sieltä alkaa tulla? Se, mikä voi toisesta näyttää jollei suorastaan ankealta, ainakin aika vaisulta, on minulle siinä hetkessä hienointa. Kuulen lyhyessä ajassa paljon. Olen ilahtunut raikkaasta ilmasta ja illasta, johon saan rauhoittua. Usein tapaan kosteassa metsän ryteiköissä taas itseni.
Kun lapset olivat pieniä, en aina kuullut itseäni. Kun työmäärät kasvoivat, en osannut enkä ehtinyt kuulla. Kun olin pikkutyttö, minun ei oikein annettu kuulla, saati ilmaista. Silloinkin kuulin silti tosi paljon.
Omaäänisenä
Analogia on selkeä, ja onneksi tiedän sen tänään. Kun et saa ääntäsi kuuluville, seuraus on luonnollisesti kahdenkaltainen. Ehkä vaikenet, pienenet, säikyt ja vetäydyt. Kun siitä tokenet, alat äännehtiä isommin ja kuuluvammin. Ken siitä pahastuu, ei ollut sinun ihmisiäsi.
Näin ajattelin ensin. Voi kuitenkin olla, että hätiköin, enkä ollut ihan loppuun asti ajatellut. On totta, että koin mielipahaa. Koin hylkäämistä. Koin harmitusta, tulin ohitetuksikin.
Entäpä sitten? Näin meistä tosi monille tapahtuu. Emme me läheskään aina ymmärrä toisiamme emmekä osaa toimia oikein. Olemme riittämättömiä ja ajattelemattomia, tosi pieniä toisillemme. Ennen kaikkea, pieniä itsellemme.
Itselleen pieni ei voi olla suuri toisellekaan. Ei hän silti ole aina pahantahtoinen, tai jotenkin huonompi. Hän on vain kasvumatkallaan, kuten olet itsekin. Hän voi nolata sinut, koska on vielä pieni. Hän voi esittää pätevää, koska ei täysin ole sitä. Hän voi suuttua ja loukkaantua, koska on oikeasti peloissaan. Ei kenties vielä tiedä miltä oma ääni voi parhaimmillaan kuulostaa.
Omassa valossa
Eipä tässä ainaista hauskaa ole vieläkään – onneksi sellaista en odotakaan. Omassa valossa, siis hyvässä yhteydessä itseensä ja toisiin, löytää tosi usein pieniä tyytyväisyydenaiheita, ja jättää ne jokapäiväiset harmitukset taakseen helpommin. Omassa valossa oleminen on yhteyttä itseen ja omaan energiaan. Kun olet oma itsesi, pidät kiinni energiastasi.
Ennen valon löytymistä kokeilin eri alojen ammattiauttajia, tietysti alkuun työterveydessä, sittemmin siellä mistä apua parhaiten sain. Edelleen jatkan vyöhyketerapeutin, kiropraktikon ja kehonhuollon asiantuntijoiden kanssa. En näe mitään syytä luopua tärkeistä tukipilareistani.
Hyväksyin myös pikkuhiljaa, ettei lapsuuteni suinkaan ollut aika kultainen, vaikka paljon kultaistakin aikaa siihen mahtui. Opin että omaa itseä on syytä kuunnella. Hiljentää ennen kuin vaikenee. Äännähtää ennen kuin räjähtää. Sanoa mielipiteensä vaikkei joku siitä ilahdu. Näyttää oma osaaminen, vaikka joku siitä pahastuisi. Iloita isosti ja surra ajallaan.
Tutustuin arvoihini, pintaa syvemmin ja aloin toimia enenevästi niiden mukaan. Perhe, terveys ja ystävät ovat tietysti aina tärkeitä! Silti ihan tärkeintä itselleni on yhteys. Siinä kun jännästi yhdistyy kaikki; asioiden välinen yhteys, luontoyhteys, yhteys toisiin, yhteyden välittäminen, yhteyttäminen, yhteys siihen tilaan joka syntyy vain yhteydestä. Yhteydessä oleminen tuottaa energiaa ja energia myös luo yhteyttä.
Päätin pystyä antamaan kaiken aina anteeksi, koska se todellakin eheyttää. Meditoin niin kauan, ja etsin vastauksia niin pitkään, että aloin kokea uudenlaista lempeyttä. Sen ansiosta on paljon helpompaa toivotella toiselle, itse asiassa kenelle hyvänsä, hyviä asioita, kuten onnellisuutta, turvallisuutta ja terveyttä.
Koska sain valon, eli myötäelämisen ja myötätunnon kyvyn ja taidon pitää energiani, otan myös vastuun. Koska otan vastuun, pysyn valossa. Vastuun myötä laajenen ja vastuuni voi kasvaa.
Kun saat valon, saat vastuun.
