Kun lähtee omalle itsetutkiskelun polulle ja kohtaamaan sisimpänsä kivuliaita osasia, tunnelukkoja tai kiintymyssuhdemalleja saati puhumaan niistä ääneen, ollaan todella intensiivisten asioiden äärellä.
Ja koska ihmisyyteen kuuluu myös tarve ja halu analysoida ja korjata asioita, voi käydä helposti niin, että omaa toipumista alkaa jollain tavalla suorittaa. Ikään kuin itsessä olisi jotain perustavanlaatuista vialla, vain siksi, että alkaa nähdä tarkemmin omia varjopuoliaan.
Mutta mitä jos niin ei olekaan? Ja mitä, jos parantumiselle ei tarvitse laittaa aikarajaa?
Olen oman elämän varrella huomannut, miten tärkeää on palata syvyyksistä pinnalle. Syvyyksissä voi harjoitella olemaan turvallisesti omien tunteiden kanssa, yksin ja yhdessä, mutta yhtä tärkeää on muistaa, ettemme ole projekteja. Olemme ihmisiä. Ja valmiiksi raskaiden asioiden keskellä elämä voi muuttua turhan intensiiviseksi, jos ei muista huomata mitä kaikkea muuta on olemassa samaan aikaan.
Kuuntelin taannoin podcastia, jossa haastateltava kertoi etsivänsä kamalimpienkin elämän tilanteiden keskeltä iloa. Sillä ilo on aina jossain, sielläkin, mistä sitä voi olla hyvin vaikea löytää.
Itse olen löytänyt suurta nautintoa siitä, että voin omien kasvuprosessien keskellä (joita muuten on aina meneillään, siitä ei pääse mihinkään) nauraa absurdeille käänteille, tilannekomiikalle, hassuille sanomisille tai teoille. Siitä, että kaiken vastapainoksi oppii nauramaan itselleen ja elämän ajoituksille. Siitä, että voi välillä ottaa totaalisen tauon ja lähteä tanssimaan tukka hulmuten, katsoa Netflixiä sohvannurkassa ajattelematta yhtikäs mitään tai nauraa osuville ja sarkastisille meemeille ystävän kanssa aivan kippuralla.
On tärkeää antaa keholle ja mielelle lepoa ja hersyvyyttä, nautintoa ja muistutusta siitä, miten arvokasta ja kaunista ihmisenä oleminen kuitenkin on sotkuisuudestaan huolimatta.
Elämässä on aina läsnä kaikkia puolia, ja syvimmänkin kivun keskellä ilo ja keveys majailee jossain nurkassa.
Jos katsot tarkkaan, mistä sinä löydät sen tänään?
