Toivo on kyynisyyden vastalääke. Toisilla meistä on sitä luonnostaan enemmän kuin toisilla , mutta jokainen meistä voi harjoitella sen esiin kutsumista. Sillä toivo elää joka puolella, myös epätoivon keskellä ja maailman pimeimmissä nurkissa. Ominaista toivolle on, että sen voi löytää hyvin pienistä asioista – kuten kevään ensimmäisestä valonpilkahduksesta, hymynkareesta toisen kasvoilla, rakkaan muiston vaalimisesta sydänalassa.
Toivo ei vaadi sitä, että asiat olisivat menossa parempaan suuntaan. Riittää, että jossain syvällä sisimmässään uskoo niin voivan vielä tapahtua. Toivo ei myöskään edellytä, että muut tunteet pitäisi sysätä syrjään – päinvastoin. Tunteakseen toivon läikähdyksen rinta-alassa, on pidettävä sydän ainakin hieman raollaan ja päästettävä sisään myös tunteista raskaimmat kuten suru, viha, epätoivo, epävarmuus ja avuttomuus.
Ihminen, joka uskoo hävityksen keskelläkin hyvään, ei ole hupsu tai tyhmä vaan sielu, joka on päättänyt selviytyä. Joskus toivon ruokkiminen on ainut keino jatkaa eteenpäin.
Toisinaan taas usko parempaan on laitettava hetkeksi telakalle ja suojattava sydäntään kipeiden tunteiden ristiaalloilta. Kun olo on tarpeeksi turvallinen, voi kuorta jälleen lempeästi raottaa ja päästää suolaisen pisaroiden lisäksi sisään myös sen, mikä kaikessa pienuudessaan ja arkisuudessaan muistuttaa toivon olemassa olosta.
Seuraavat kolme voimarunoa ovat sinulle, joka haluat vahvistaa toivon tunnetta sisimmässäsi:
Lisää lohtua ja toivoa tuovia runoja löydät kirjasta Sielun sopukoita – Voit olla säröillä ja silti säihkyä:
