Olen kasvanut kodissa, jossa ennen joulua siivottiin kaapit, tuuletettiin ja pestiin vaatehuoneen tavarat, pyyhittiin paneelikatto ja seinät mäntysuovalla. Valmistettiin luumusose ja suolattiin kinkku kellarissa. Pikkuleipiä leivottiin lusikkaleivistä ja hevosenkengistä tavallisiin piparkakkuihin ja joulupöydässä oli tuhannen sorttia. Jokainen ruokalaji tehtiin itse alusta asti.
Olihan se jouluaattona oikeasti ihanaa, kodikasta ja lämmintä. Oli puhdasta, vaikka olisi kurkistanut lattiakaivoon tai liesituulettimen suodattimen taakse. Tavarat olivat paikoillaan. Joulun puhtaus ja kaikki ne perinteikkäät ruoat tuoksuivat hyvälle. Me olimme yhdessä saaneet aikaan sen kaiken. Äiti teki eniten.
Joulu oli myös väsynyt, ja joskus kiukkuinen. Ei sitä kaikkea olisi oikein jaksanut.
Jouluisin suorittajuus minussa kipuilee pahoin. Silloin letteihini sidotut perinteet tahtovat saada rätin käteen ja ajatuksen kiertymään kehälle: joulu ei tule, jos yläkaapit eivät ole järjestyksessä. Joulusta ei voi nauttia, jos perunalaatikko ei ole imeltynyt tai kirjahyllystä repsottaa tyttären englannin muistiinpanot.
Suorittajuus saa ärtyneeksi ja stressaantuneeksi, kun tuntuu että pitäisi, mutta en ehdi. Päivät ovat jo täynnä. Monessa työpaikassa kvartaaleittain pyörivä maailma on oltava valmis ennen pyhiä. Ja vaikka ottaisin lomaa, ehtisinkö sittenkään? Työlistan suorittaminen olisi pitänyt jo aloittaa, ja olen jo myöhässä.
Suorittaja minussa pettyy, etten taaskaan kyennyt, ja siitä tulee kamala olo. Sisäinen ääni sättii, mikset tätä tehnyt ja kyllä pitäisi. Muutkin tekee! Niinpä minä olen tehnyt, yrittänyt ja pyrkinyt. Lopulta olen ollut väsynyt, stressaantunut ja kiukkuinen.
Suorittajuudesta, stressistä ja palautumisen tärkeydestä kertovaa Aina ei tarvitse jaksaa -kirjaa kirjoittaessani ymmärsin monta asiaa suorittajuuden syistä. Siihen voi ajaa lukuisat asiat, mutta yhteistä on sisäinen vaativa ääni, joka käskee tekemään. Ja sitten vielä vähän enemmän. Muuten ei voi nauttia, jos ei ensin tee. Sitä ääntä suorittaja pakenee yliviivattavien tehtävien ääreen. Hänelle tulee kamala olo, jos antaa löysää, tekeekin vähemmän tai vähän sinne päin.
Onko puhdas kenkäkaappi tärkeämpi kuin jaksava, hyväntuulinen ilmapiiri?
Suorittajalle todennäköisesti on. Mutta onko muille?
Suorittaja unohtaa sen, mikä on lopulta oikeasti tärkeää. Ja sen, mikä on muille tärkeää. Ei kukaan iloitse rättiväsyneestä puolisosta, vanhemmasta, ystävästä, sukulaisesta. Ei jouluna eikä vuoden 364 muunakaan päivänä.
Mieleeni juolahti, ehkä olenkin itsekäs, kun nostan oman suorittajapääni vaatimukset läheisteni toiveita korkeammalle. Ehkä ei olekaan ok tehdä niin paljon vain siksi, että vasta silloin MINÄ voin tai saan itseltäni luvan nauttia joulusta. Ehkä todo-listat vain kiristävät koko perheen tunnelmaa ja väsyttävät koko porukan. Ehkä se, että kaikki on tiptop onkin pois muiden hyvänmielen joulusta? Sillä väsyneenä ei jaksa olla kovin kiva.
Siispä minä päätin, että tämä joulu on erilainen. Teen vain sen, mikä on tärkeää. Aion miettiä, mikä minulle ja läheisilleni tekee joulun. Mitkä ovat ne ydinasiat, jotka tuovat meille aidon joulun tunnelman? Riittäisikö perussiisti? Riittäisivätkö kynttilöiden valo, valmiina ostetut ruoat, pähkinä-rusinasekoitus ja hymy?
Riittäisivät. Hyvin.
Lisää ajatuksia suorittajuuden syistä ja keinoista, joilla väsynyt suorittaja saisi lepoa itseltään, löytyy uutuuskirjastani Aina ei tarvitse jaksaa.
