Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev. lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Kirjoittaja Katianna Ruuskanen on psykoterapeutti, pappi ja perheneuvoja.
Rakas ystävä,
anteeksi, ettet ole kuullut minusta mitään pitkään aikaan. On pitänyt viestitellä ja soittaakin, mutta jotenkin se on aina jäänyt suunnitelman asteelle. Voisin sanoa, että on ollut kiire, mutta se ei ole totta. Totta on sen sijaan se, että minua nolottaa. Ja siksi en ole ollut pitkään aikaan yhteydessä sinuun. Vaikka olisin halunnut. Vaikka on ollut ikävä.
Muistatko, kun tavattiin viimeksi. Käytiin kävelyllä muutama kuukausi hautajaisten jälkeen. Olit aika hiljainen. Jotenkin en kai kestänyt sitä hiljaisuutta ja aloin täyttää sitä puheellani. Muistelin kaikkia lukemiani surusta kertovia kirjoja ja siteerasin niitä. Kerroin, kuinka surussa on tietynlaisia vaiheita ja niiden kaikkien läpi täytyy kulkea ja muuta vastaavaa, kunnes pysähdyit ja katsoit minua silmiin. Ja joku sinun tavassa katsoa, sai minut keskeyttämään puhetulvani.
Et näyttänyt vihaiselta, mutta et näyttänyt siltäkään, että olisit tullut jotenkin lohdutetuksi. Olit hetken hiljaa ja sanoit: ”Miksi sä luulet, että sun täytyy kertoa mulle, miten mun tulee surra?” En vastannut mitään, mutta tunsin, kuinka pala nousi kurkkuun ja nolous nosti kyyneleet silmiin. Sitten sanoit, että joku toinenkin ystävä oli tehnyt kuten minä. Pakollisen myötätuntoisen ”otan osaa” jälkeen oli alkanut antaa neuvoja suremiseen tai pyrkinyt väkisin helpottamaan tilannetta kertomalla siitä, miten surutyö etenee vaiheiden mukaan ja lopulta viimeisessä vaiheessa on vuorossa hyväksyminen. En varmaan koskaan unohda sanojasi: ”Suru on pelkkää kaaosta, eikä siitä ole mitään polkua ulos.”
Jatkoit kertomalla siitä, kuinka loukkaavalta tuntui se, että joku joka ei ollut samanlaisen menetyksen keskellä, esiintyy sinun surusi asiantuntijana. Ymmärsin, mitä tarkoitit, ja yritin selittää käytöstäni sanomalla, että minä ja todennäköisesti muutkin läheiset yritimme lohduttaa ja lievittää kärsimystä siksi, että tuntui niin pakahduttavalta nähdä rakkaan ystävän pohjaton murhe. Ehkä sinäkin ymmärsit minua, koska tartuit käteeni, kun jatkoit, nyt paljon lempeämmällä äänellä: ”Jos minä surevana kestän menetykseni ja kaikki siihen liittyvät vaikeat tunteet, niin teidänkin on kestettävä ne.”
Ja sitten kerroit hiljaisella äänellä yhä kättäni puristaen. Kerroit siitä, miten pelkäät, että miehesi tuoksu ei kohta enää tunnu kodissanne, kun viimeinenkin tyynyliina, pyyhe ja paita on pesty. Ja miten et enää lue Hesaria aamuisin, kun siinä ei ole mitään järkeä, sillä luitte sen aina puoliksi ja tappelitte kumpi saa ensimmäisen osan. Tai miten haluaisit vain, että olisi koko ajan se unimaailman syvin vaihe, jossa puolisosi on vielä elossa. Ja miten olet kateellinen ja pettynyt ja vihainen ja kaikki jalot tunteet loistavat poissaolollaan. Kuunnellessani sinua, luulen että ensimmäisen kerran sain todellisen aavistuksen surusi pohjattomuudesta. Loppukävelyn olimme molemmat hiljaa.
Olen miettinyt meidän tapaamistamme ja sitä, miksi tuntuu niin vaikealta tavata sinua. Pelkään, että sanon taas jotain väärin tai väärällä tavalla. Voinko luottaa siihen, että annat sen minulle anteeksi ja ymmärrät, että teen parhaani. Parhaani että pysyisimme ystävinä, eikä surusi tulisi meidän väliimme. Annathan vielä uuden mahdollisuuden. Mennään vaikka taas kävelylle. Olen neulonut lapaset sinulle, kun kätesi ovat aina niin kylmät.
Ystäväsi Katianna
Tämän tekstin sinulle tarjosi Suomen ev.lut. kirkko.
