Kirjoittaja Irina Björklund on näyttelijä, laulaja ja muusikko, joka syyskuussa julkaisi Plant a Seed -levynsä rinnakkaisteoksena ensimmäisen kirjansa, Haikuja ihmiskunnalle. Häntä kiehtoo ajatus yksilön omasta vastuusta ja mahdollisuudesta vaikuttaa luontomme monimuotoisuuteen ja koko ihmiskuntamme tulevaisuuteen.
Olen aina ollut huono tottumaan nykyaikamme uutuuksiin. Ehkä jotain meni haikaroilla ajanlaskussa pieleen, kun minut 70-luvulle toimitettiin. Teininä 80-luvulla kuuntelin luontoäänien lomassa ainoastaan Paul Ankaa, Dean Martinia ja Ricky Nelsonia. Haikailin vanhoja aikoja enkä ymmärtänyt ollenkaan tuon ajan hengen Michael Jackson -touhuja. Sisäistä rauhaa löysin luonnon hiljaisuudesta, haavan lehtien riemuntäyteisestä juttelusta, meren paiskeesta, auringonlaskuista, linnuista, sammaleesta, sateen rummutuksesta, ukkosen jyrinästä. Tuntui, että se oli se todellisuus, joka oli se ainoa minulle tuttu, ja oikea. Se todellisuus, joka on ihmiselle luotu.
Näin monia vuosia myöhemmin, tuo tunne ei ole muuttunut. Päinvastoin. Tuntuu että maailman modernisoituessa ja teknologian kehittyessä ajaudun mielessäni, monen läheisen kauhuksi, yhä taaksepäin ajassa – haen yhä syvemmältä noita ihmisyyden juuria. Tarttumapintaa siihen, keitä me oikeasti olemme: osa tämän kauniin, täydellisen planeettamme luomaa luontoa. Ihmisolentoja muiden eläinten joukossa, jotka satoja tuhansia vuosia elivät päivästä päivään, osana luonnon kiertokulkua. Välistä olimme metsästäjiä, välistä riistaa. Elimme vapaina, etsien luonnosta ravintoamme. Niin kuin muutkin eläimet. Kunnes ajauduimme hitaasti maatalouden vallankumouksen myötä nopean teollisen vallankumouksen loukkoon, joka muutti ihmiskuntamme tulevaisuuden suunnan vauhdilla itsetuhoiseksi.
Tässä nyt olemme, omassa soossissamme: omistamme jokaikisen uusimman keksinnön uusimman mallin upeimmat piuhattomat hilavitkuttimet, kaupat ovat täynnä roskaruokaa ja lihamössöä joilla taataan taloudellinen kasvu ja korkeat lääkärikulut, sadevesikin on ilmeisesti myrkyllistä ja meret täynnä muovihöttöä; ilmastonmuutos koputtaa portille.. ja on aika herätä. Ottaa David Attenborough’n Yksi elämä, yksi planeetta yöpöydälle, ja paneutua siihen tosiasiaan, jonka olemme ihmiskuntana saaneet aikaiseksi vain tuon yhden ihmiselämän aikana, Attenborough’n lähes satavuotisen elämän: planeettamme villin luonnon osuuden romahtamisen puoleen. Ja kuunnella hänen neuvojaan siitä, miten ilmastonmuutoksen pyörän suunta saadaankin vielä käännettyä ympäri: palauttamalla villi luonto maapallollemme.
Uskon, että olemme kaikki siitä tietoisia – tunnemme sen sisällämme, näemme sen vaikutukset ympärillämme. Täydellisen nättiä mäntymetsää riveissä. Hakattua entistä metsää. Villi luonto hiipuu pois. Metsän eläimet etsivät pesimis- ja suojapaikkoja. Haavan lehtien juttelut ovat harvassa. Lisääntyvät mielenosoitukset metsän ja luonnon puolesta huutavat päättäjiltä huomiota. Mutta meidän on otettava oma vastuumme. Tehtävä vastuullinen päätös siitä, mikä on oman perintö-metsämme kohtalo. Osata katsoa omaa kukkaroa pidemmälle ja säilytettävä ja palautettava luontomme monimuotoisuus – koko ihmiskuntamme pelastuksen puolesta.
Maapallon nisäkkäistä enää 4% on villieläimiä. Yli 30% on meitä ihmisiä. Ja loput, reilut 60%, meidän kasvattamia karvapalleroita, joista suuri osa päätyy jauhettuina lautasillemme, tai lypsettyinä maitolaseihimme. Karvapalleroita, joiden ruoan takia metsiä tuhotaan yhä enemmän. Meidän ruokamme ruoan takia – puhumattakaan rakastamiemme lemmikkien ruoasta. Onpas kerrassaan hommat ylösalaisin. Mutta koen, ettei peli ole menetetty. Minähän itse päätän, mitä kauppakoriini laitan. Minä itse olen vastuussa siitä, mitä itse koen, että ehdottomasti tarvitsen. En takulla tarvitse kaikkea sitä lihaa. Silloin tällöin riittää. Ja onko sekään välttämätöntä.
Hypistelin henkiseksi hyvinvoinnikseni niitä halpoja, ihanan lepattavia housuja ranskalaisella torilla viime viikolla. Myyjä oli taitava: onpas täydelliset Madame, ja tämä paita sopii kaveriksi, tai tämä.. voi että olisi justiinsa teille hyvät! Kertakaikkiaan. No niinhän ne olisivat olleet. Mutta tarvitsinko niitä? Oikeasti? No en. Jätin ne niillä saatesanoilla henkariin, ja myyjä totesi että “No jos tuolle linjalle lähdetään, niin ei kyllä kukaan osteta enää koskaan mitään”. Juuri näin. Sitä on syytä miettiä. Kuinka paljon ostammekaan tavaraa ja herkkuja vaan siksi, että voimme, ja koska olemme siihen tottuneita. Ja miten paljon voimmekaan vaikuttaa planeettamme ja ihmiskuntamme tulevaisuuteen sillä, että olemme jokainen, edes useimmiten, niitä ostamatta.
Kurkkaa Irina Björklundin uutuuskirja Haikuja ihmiskunnalle:
