Toimivassa vuorovaikutuksessa ja ihmisen kohtaamisissa parhaimmillaan kyse on siitä, että yksilöt uskaltavat luottaa siihen, ettei tiedä. Kyse on antautumisen ja kontrollin balanssin löytämisestä. Puhutaan ”ei-tietämisen tilasta”. Tämä tila mahdollistaa vuorovaikutuksen ja yhteyden muodostumisen siirtymisen seuraavalle tasolle.
Kovalla kontrollilla on mahdollista päästä elämässään melko pitkälle, mitä tulee ihmisten välisiin kohtaamisiin. Tämän asian suhteen monella meistä seinä nousee kuitenkin jossakin kohtaa pystyyn ja oma polku ohjaa kasvamaan uudelle tasolle. On totuttu puristamaan kohtaamisissa liian kovaa suitsista ja tulee hetki, jolloin on aika päästää ohjia löysemmälle ja opittava luottamaan. Aletaan heilua kahden ääripään välillä, kyse on kontrollista ja antautumisesta. Samalla haetaan kultaista keskitietä, mutta matkalla saatetaan heittelehtiä laidasta laitaan.
Meillä ei usein tarvitse olla valmista ratkaisua tai vastausta asiaan.
Kova kontrolli voi ilmetä esimerkiksi kuuntelun virheinä, kuten oman vastauksen valmisteluna. Samalla emme luota siihen, että puhtaasti läsnä olemalla keskustelu soljuu lopulta parhaalla mahdollisella tavalla. Ei tarvita ennakoivaa käsikirjoitusta. Jos kuuntelija valmistelee omaa vastausta toisen puhuessa, informaatio menee helposti ohi. Tällöin myös puhuja keskeytetään liian helposti. Meillä ei usein tarvitse olla valmista ratkaisua tai vastausta toiselle.
Toinen liiallinen kontrollin merkki on tarve pohjustaa tai enemmänkin vääntää rautalangasta asioita toiselle. Emme luota siihen, että esimerkiksi lyhyt ja napakka ”miksi tai mitä” kysymys avautuu aivan riittävästi toiselle. Sen jälkeen ei tarvitse muuta, kuin olla läsnä ja kuunnella.
Kova kontrolli voi ilmetä esimerkiksi kuuntelun virheinä, kuten oman vastauksen valmisteluna.
Itseasiassa asioiden liian pitkälle auki selittäminen tappaa juuri tuota maagista ”ei-tietämisen tilaa”. Se rajaa ja sulkee niitä mahdollisuuksia vuorovaikutuksesta pois, mitkä ilman selittelyä olisi orgaanisesti lähteneet muotoutumaan. Samalla yhteys ja vuorovaikutus olisi voinut olla erityisen rikasta. Mutta kuten sanottua, kyse ei ole pelkästä antautumisesta. Myös kontrollia tarvitaan oikeassa suhteessa. Kumpaakin voi siis olla liikaa tai liian vähän.
Jos taas antautuminen alkaa muuttua lahnamaiseksi passiivisuudeksi toisen kohtaamisessa, niin yhteys katkeaa. Kiinnittyminen toiseen tapahtuu, kun onnistutaan kaksisuuntaisella tunnetason vaihdannalla. Näin päästään syvemmälle yhteyteen, pelkkä ihmisestä pitäminen ei riitä tähän. Tarvitaan siis myös dynaamisuutta. Ilman tätä voi tapahtua esimerkiksi toinen kuuntelun virhe: kylmä kuuntelija. Tämä tarkoittaa sitä, että ei reagoida toisen puheeseen, jolloin kylmä kuuntelija saa myös lopulta vähemmän tietoa asiasta. Samalla puhujalle tulee olo, että hänen sanoma ei ole tärkeää ja alkaa puhumaan lyhyemmin.
Parhaimmillaan toimiva vuorovaikutus pitää sisällään tilannetajua, intuitioon luottamista sekä luovuutta.
Eli kumpaakin tarvitaan, sekä kontrollia, että antautumista. Kumpikaan ei ole toista huonompi, toki se on sitten eri asia, että mitä itse kukin missäkin elämän vaiheessa saa harjoitella. Balanssin löytämisessä näiden kahden välillä on kyse siitä, että luotamme olevamme kannateltuja. Toisinaanhan se yhteys tuntuu olevan pelkää töksähtelyä. Parhaimmillaan kyse on virtaavuudesta kahden tai useamman ihmisen välillä ja aluksi tuo tila voi tuntua jopa pelottavalta. Se on niin puhdasta. Sen takia asiaa onkin hyvä lähestyä itselle sopivaan tahtiin.
Samalla ollaan myös oman haavoittuvuuden ja viattomuuden äärellä. Kyse on elämän mysteeristä, joka on läsnä tuossa ”ei-tietämisen tilassa”. Parhaimmillaan toimiva vuorovaikutus pitää sisällään tilannetajua, intuitioon luottamista sekä luovuutta. Ei ole valmiita vastauksia tai käsikirjoitusta ja tämä on yhteys luovuuteen. Kuten eräs päättötyötäni varten haastattelemani konkari poliisi tiivisti: ”mä en oo mikään puhelinmyyjä”. Ei tietäminen on alku tietämiseen.
