Saara Ruuska on kehollisuudesta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kiinnostunut helsinkiläinen kuoronjohtaja-muusikko, pedagogi, ystävä, vaimo ja äiti. Hän on luopunut ylisuorittavasta elämäntyylistä ja valinnut tietoisesti lempeämmän, inspiroivamman ja värikkäämmän tien. Ruuska pitää Pink Warrior -blogia.
Väsymyksen ja ylirasituksen tila näkyy eri tavoin eri ihmisillä: se voi esimerkiksi lamauttaa tai toisaalta lisätä vaativuutta. Omalla kohdallani ylisuorittamisen kaava alkaa helposti jylläämään vieden voiton väsyneestä mielestä. Nykyään huomaan onneksi lähes aina mistä on kyse. Kun yöunet ovat jääneet vähäisiksi ja muutenkin arjessa on vastatuulta, saattaa mieleeni esimerkiksi nousta, että pakastin olisi pakko sulattaa juuri nyt.
Sen sijaan, että alkaisin toimia ja riuhtoa tämän (kauempaa katsottuna aika absurdin) sisäisen vaatimuksen eteen, otan askeleen taaksepäin. Kysyn itseltäni: onko pakastin tosiaan ihan pakko sulattaa juuri tänään? Yleensä vastaus on ei. Heti kun olen saanut hieman tilaa vaatimuksen ja itseni väliin, huomaan että oikeastaan sen voi hyvin tehdä seuraavan kerran kun on pakkasta. Helmikuu 2022 on aivan riittävä aikajänne. Ja jos silloinkin unohtuu, niin ei maailma siihen kaadu.
Ylipäätään jos joku homma ei etene niin kuin toivoisin, osaan nykyään yleensä vastustaa ensireaktiotani, joka olisi toimia lisää asian suhteen. Esimerkiksi jos sähköpostiini ei vastata, en lähetä kolmea uutta sähköpostia tänään, vaan odotan ainakin ensi viikkoon. Jos puolisoni ei hoida omaa osuuttaan jostain tietystä kotityöstä, en tee sitä heti hänen puolestaan. Pyrin kiertämään sen vaikka se olisikin näennäisenä esteenä jollekin omalle tekemiselleni. (Ja harjoittelen kiihkotonta kommunikaatiota asiasta.)
Olen huomannut, että jos asia ei etene, niin se ei yleensä ole niin vakavaa. Voi olla, että parempi ja täysin odottamaton ratkaisu onkin toisella suunnalla. Huomenna koko asia on saattanut ratketa itsestään. Voi myös olla että oma mielipiteeni asiasta muuttuu matkan varrella, ja koko homma saa täysin uusia käänteitä. Jotta omia suunnitelmia ja pyrkimyksiä jaksaisi viedä eteenpäin pitkäjänteisesti, on fiksua optimoida omaa panosta ja antaa asioiden välillä edetä omalla painollaan.
Siinä missä puskemisen tie on kapea ja raskas kulkea, niin helppoja teitä sen sijaan on monta. Läpi harmaan kiven puskiessa, erinäisten kivirekien alta vaihtoehtoja ei näy: sieltä ei ole voimavaroja katsoa mihinkään muualle kuin suoraan eteen. Helppouteen taas liittyy keveyttä, pakottomuutta sekä vaihtoehtojen runsautta. Vaihtoehtoja alkaa pulpahdella heti kun uskaltaa laskea taakkaa edes hetkeksi. Sitten voi huoahtaa ja ottaa askelen taaksepäin. Ympärillä saattaa nopeastikin alkaa näkyä uudenlaisia mahdollisuuksia ja värejä. Tai jos niitä ei heti näkyisikään, niin ainakin juuri laskettu taakka saattaa alkaa näyttää turhan raskaalta – voisiko olla mahdollista, että sitä ei enää nostaisikaan uudestaan selkään?
Mistä taakasta sinä voisit juuri nyt hieman hellittää?
Teksti on julkaistu aiemmin Pink Warrior -blogissa.
