Havahduin tässä yhtenä päivänä siihen, kuinka yksinäistä puurtamista tämä elämä on ollut. Ei ole löytynyt elämänkumppania, vaan on pitänyt pärjätä aika yksin. Tajusin olevani sinkku, sitä olin tainnut olla jo jonkin aikaa. Mutta mitä sana ”sinkku” edes tarkoittaa?
Sinkkuuden ympärille kiertyy suuri vyyhti oletuksia ja odotuksia. Häpeää ja toivoa, suorittamista ja luovuttamista. Ihmisenä olemista, ihmisen kaipuuta ja suurta kuulumattomuutta. Kasvukipuja, hylkäämistä ja hylätyksi tulemista. Hauraita unelmia ja hyvin konkreettisia pettymyksiä. Tunteiden vyöryjä ja hetkiä, kun on turta tuntemaan enää mitään. Loputtomia mahdollisuuksia ja loputtomasti sulkeutuvia ovia.
Silti sinkkuuteen liittyy ennen kaikkea paljon rakkautta. Sillä eikö lopulta tarkoitus ole löytää rakkautta elämäänsä, kumppanuutta? Ja jos ei ole, niin mikä sitten on? Onko ihmisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, saada tuntea itsensä erityiseksi ja rakastetuksi, kadonnut mihinkään? Onko sellainen toive kadonnut maailmasta, että saisi olla jollekin se yksi, joka valitaan, ei vain yksi monista? Että saisi kuulua jonnekin koko sydämellään, saisi kuulua jollekin.
Onko ”sinkkuudesta” tullut jonkinlainen suojapanssari, jonka taakse voi kätkeä todellisen haavoittuvuutensa ja rakkauden kaipuunsa? Pitääkö sinkun olla tänä päivänä jotenkin kova? Eikö herkkyydelle ja haavoittuvuudelle ole enää tilaa?
Toisen ihmisen kohtaamisen tiellä vaikuttaa nykyisin olevan monia esteitä, enkä ihmettele, että ne voivat kovettaa sinkun sydämen. Deittisovellukset ovat väylä ihmisten luo, mutta samalla sovellusten muokkaama deittailukulttuuri ei suinkaan rohkaise valitsemaan, vaan oikeastaan siihen, että koskaan ei tarvitse valita ketään. Sinkkuuden ympärillä näyttää kaiken kaikkiaan pyörivän aika paljon bisnestä. On viihdettä, palveluita, sovelluksia ja tuotteita. Enkä ole aina niin varma, ovatko ne rakkauden vai yksinäisyyteni puolella. Tämän lisäksi kuulen aika ajoin ihmisten puheissa pohjattoman vapauden ihailua. Koskaan ei pitäisi joutua valitsemaan mitään, ei pysähtyä, vaan kaikki vaihtoehdot elämässä pitäisi saada pitää avoimina.
Jos joku alkaisi yhtäkkiä tämän kaiken keskellä puhua rakkaudesta, menisikö jotain rikki?
Eikö ole uuvuttavaa törmätä puhelimen näytöllä lukemattomiin ihmisiin, koittaa aina jotenkin orientoitua uuteen ihmiseen, puhumattakaan siitä, että oikeasti tapaa uusia ihmisiä ja yrittää tutustua heihin? Se on hengästyttävää ja niin sen kuuluu ollakin! Emme ole kertakäyttöisiä. Jokainen ihminen on kokonainen ihmiselämä, valtava ihme. Sen edessä kuuluu hengästyä! Emme kestä sitä, että meidän pitäisi kohdella toisiamme huonosti. Emme kestä huonoa kohtelua itse. Eikä kuulukaan.
Ymmärrän hyvin, miksi sinkusta voi tulla tässä maailmassa kova, jopa turta. Ei ole helppoa pysyä haavoittuvaisena, kun on jo saanut liikaa haavoja. Sinkun suurin haaste tänä päivänä onkin säilyttää oma haavoittuvuutensa, pysyä auki rakkaudelle siitä huolimatta, että kaikki tuntuu olevan niin kovaa. Todellisuudessa ympärillämme on paljon sykkiviä sydämiä. Paljon pehmeää, paljon rakkautta, joka on jostain syystä kätketty tuhansien muurien taakse. Ethän unohda muurien takana sykkivää rakkautta koskaan.
“Sinkun suurin haaste tänä päivänä onkin säilyttää oma haavoittuvuutensa, pysyä auki rakkaudelle siitä huolimatta, että kaikki tuntuu olevan niin kovaa.”
Olisiko kauheaa myöntää, jos ei muille, niin ainakin hiljaa itselleen, että etsii elämäänsä ihan oikeaa rakkautta? Ehkä sellaista suurensuurtakin rakkautta, inhimillistä rakkautta, mutta silti niin suurta rakkautta, että se vähän pelottaakin? Tekisikö rakkauden etsimisen myöntäminen meistä vähän enemmän ihmisiä ja vähemmän teflonia? Tulisiko meistä nöyrempiä kohtaamaan itsemme ja toisemme?
Ehkä kovettumista on myös se, jos ei voi tunnustaa omaa yksinäisyyttään ja sen tuottamaa kipua. Tai että alkaa jotenkin jopa ihannoida yksin olemistaan ja itsenäisyyttään. Entä jos suostuisi siihen, että sattuu? Myöntäisi, että jonkun paikka elämässäni on tyhjä, eikä sitä voi täyttää yksikään ystävä, läheinen, rakas lemmikki tai minä itse. Se yksi erityinen paikka pysyy tyhjänä. Hänelle. Vaikka elämässä tapahtuisi mitä tahansa muuta ihanaa, niin kauan kuin on sinkku, se yksi paikka on tyhjä, eikä muutu miksikään.
On mahdollista olla tyhjä ja täysi yhtä aikaa. Täynnä elämästä, silti tyhjänä täyttymättömistä unelmista. Itselleni sinkkuus on ollut luopumista. Luopumista siitä, että mikään ei ole tapahtunut aikataulussani. Mikään ei ole tapahtunut, niin kuin olisin toivonut. Olen päästänyt irti aika lailla kaikesta siitä, mistä olisin halunnut pitää kiinni. Se on ollut toisaalta vapauttavaa, toisaalta täynnä kaipausta.
Mutta vaikka kaikki muu onkin ollut epäselvää, rakkaus ei ole koskaan sumentunut minulta. Aina uudestaan olen päättänyt uskoa rakkauteen. Siihen, että kaiken tämän takana on rakkautta. Että edessäpäin on rakkautta. Kaikkialla on koko ajan ollutkin rakkautta.
Rakkautta ei voi pakottaa elämäänsä, mutta silloin, kun se lennähtää paikalle, sitä voi vaalia, kohdella hellästi ja kunnioittavasti. Kun molemmat ovat valmiita rakastamaan, kun on sopiva aika ja paikka, oli se sitten netissä, kaupassa tai missä vain, niin uskallatko silloin rakastaa vai pakenetko itsenäisyytesi taakse, takaisin tuttuun yksinäisyyteen?
Rakkaus on suuri ja tuntematon, mutta silti haluan kulkea sen viitoittaman tien.
Sydämellä, Maaria
Kuvat: Pexels.com
