Niin kauan kuin muistan, olen ollut romantikko. Elämäni isoimmat ja tärkeimmät tavoitteet ovat aina liittyneet rakkauteen. Toisten tavoitellessa hienoja titteleitä, komeita työuria tai paksuja palkkapusseja, minun suurin tavoitteeni on ollut rakastaa ja tulla rakastetuksi. Toki olen opiskellut ja luonut uraakin, mutta se kaikki on ollut aina toisarvoista.
Rakkaudessa minua kiehtoo sen suuruus ja tuntemattomuus. Se ei taivu mitta-asteikkoon, järjen analysoitavaksi tai kauppatavaraksi. Sitä ei voi tyhjentävästi selittää, eikä ymmärtää. Kuitenkin se on voima, joka liikuttaa meistä jokaista. Se on voima, joka tekee sinut samaan aikaan äärimmäisen heikoksi ja äärimmäisen vahvaksi.
Uskon myös siihen, että rakkaus voi parantaa. Ei tarvitse olla valmis ja selvittänyt kaikkia sisäisiä solmujaan, ennen kuin voi antautua rakkaudelle. Rakkauden edessä taipuu, mutta myös toipuu. Vaikka olisi keskeneräinen ja kantaisi sisällään kipeitä asioita on silti rakkauden arvoinen. Rakkaus voi tarjota turvallisen tilan ja sylin toipua ja rakentaa itsensä uudelleen.
Rakkaus on myös uskaltamista. Se on hyppy tuntemattomaan side silmillä luottaen siihen, että kävi miten kävi, se on jotain tavoittelemisen arvoista. Joskus uskaltaminen vaatii paljon ponnisteluja ja kipeitä tunteita. Toisinaan taas tuntuu siltä, että vaikka olet ollut rohkeampi kuin koskaan, se ei vaatinut uskallusta.
Rakkaudella on monet kasvot. Se on kesyttämätön luonnonvoima. Sitä ei voi sitoa pörssikursseihin tai alistaa ideologioiden edessä. Rakkaus löytää aina keinot. Se on jokainen koettu vuodenaika ja elämä soluissasi. Se on tuulessa taipunut oksa, joka kääntyy kohti valoa. Se on ihminen, joka uskalsi.
