”Nuotiolla istuessa sielut aukeavat. Sellaisia paikkoja ei ole montaa.”
Näin minulle sanottiin hiljattain. Se on totta. Sieluja aukeaa tietyissä paikoissa enemmän kuin muualla: nuotioilla, kävelylenkeillä, kallioilla, metsissä, pikkutunneilla baareissa, sängyissä rakastelun jälkeen ja tavallisina torstaina.
Silloin, kun ne aukeavat, kannattaa pidättää hengitystä. Pysähtyä. Sillä jokainen varomaton liike voi sulkea väylän. Pelästynyt lintu voi pyrähtää pois. Kun tie toisen sydämeen on auki, katso vain silmiin. Suoraan ja syvälle silmiin. Anna tila, anna lupa, anna hyväksyntä.
Haavoittuvuus on lahja, joka sinulle annetaan, eikä sitä anneta kaikille. Vain niille, joihin halutaan luottaa, vaikka pelottaa. Voi pelottaa niin, että kurkkua kuristaa. Vaikka sielu on singahtamaisillaan karkuun, se ojennetaan sinulle.
Tässä, ota. Älä särje.
Ja sinulla on vastuu siitä, ettet särje.
Sinä otat vastaan, mitä tulee. Sinä olet hiljaa, jos et tiedä, mitä sanoa. Sinä et ratkaise, sinä et neuvo. Sinä pidät omat pelkosi, ennakkoluulosi tai haavasi piilossa. Niiden aika ei ole nyt. Sinun aikasi on myöhemmin. Ei nyt.
Kun sinä otat toisen salaisuudet, syvimmät tunteet, teot tai toiveet vastaan hellästi ja varoen, saat ihmissuhteen, joka on hypännyt harppauksen tasolle, jossa se ei ole ollut koskaan ennen.
Haavoittuvuus, särön paljastaminen, itsen avaaminen sellaisena kuin se on, on molemmille risteys, jossa toinen on uskaltanut ottaa riskin. Ja toisen on uskallettava ottaa riski vastaan. Sillä tässä risteyksessä valitaan joko torjunta tai hyväksyntä. Siinä valitaan, mennäänkö syvemmälle vai ajaudutaanko kauemmaksi.
Sinä valitset, ojennatko käden vai päästätkö menemään.
Vaikka sinä säikähtäisit toisen sanoja, yritä pysyä paikoillaan. Jotta et tee peruuttamattomia asioita. Vaatii joskus paljon rohkeutta hyväksyä. Valita rakkaus vihan sijaan.
Kumman sinä uskallat valita seuraavan kerran, kun istut nuotiolla? Jäätkö silti?
Kurkkaa Annin kirja Aina ei tarvitse jaksaa:
