Jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalle – Erityislapsen vanhemmuuteen kuuluu myös suru

Riikka Seppälä

Kirjoittaja Riikka Seppälä on äiti, valmentaja, tunnekouluttaja sekä Erityisvoimia.fi-verkkoyhteisön toinen perustaja.

Erityisen lapsen vanhemmaksi kasvaminen on eräänlainen suruprosessi: jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalla.

Surutyöllä on erityinen rooli erityisvoimia vaativassa arjessa. Suru kulkee sydänalassa mukana pieninä välähdyksinä joka päivä. Erityislapsiperheissä surun pisarat voivat myös lentää kauas ja jättää ihmisiin ikuisen jäljen.

Paljon puhutaan siitä, miten monissa perheissä vanhemmat tekevät hartiavoimin työtä sujuvan arjen mahdollistamaksi ja taistelevat sinnikkäästi avusta perheelleen, vuosien ajan ja jaksamisensa äärirajoille asti.

Vähemmän puhutaan siitä, miten raskas tuo matka on vanhemmalle, täynnä pettymyksiä, hylkäämistä ja voimavaroja vievää syvää ja pitkittyvää surua, joka kumpuaa palvelujärjestelmän kohtaamattomuudesta ja siitä neuvottomuuden tunteesta, kun näemme jonkun läheisemme kärsivän, samalla kun tuo kärsimys painaa meitä vanhempina alas.

Miltä tuntuukaan tulla hylätyksi kerta toisena jälkeen systeemissä, joka on rakennettu auttamaan, mutta joka kääntääkin selkänsä. Miten syvää syyllisyyttä, surua ja häpeää siitä voi syntyä.

Jos suru jää jumiin

Jos vanhemman suru jää jumiin, se väistämättä heijastuu myös lapseen. Suru voi myös kääntyä sisään päin, muuttua itseä soimaavaksi ääneksi, moitteeksi ja arvosteluksi omaa vanhemmuutta kohtaan.

Kiellettynä surun pisarat lentävät kauas ja varjostavat koko perheen jaksamista. Siksi jokainen vanhempi tarvitsee paikan, jonne suru saa tulla ja jossa sitä jaksetaan kannatella. Tuo paikka voi löytyä meistä jokaisesta, kun opimme ensin ymmärtämään surua ja tarkoitusta.

Suru on kuin surffaamista, joskus on vakaa olo ja silloin pystyy ratsastamaan aalloilla. Toisinaan aallokko lyö ylitse ja työntää syvälle veden alle, niin että luulee hukkuvansa.

Surun kolme ulottuvuutta

Suru on tunne, jota me ihmiset pelkäämme mahdollisesti kaikista eniten. Yhteiskuntana me olemme kääntäneet surun joksikin, joka on hoidettava, ja josta on päästävä yli. Kulttuurimme koodisto neuvoo meitä kieltämään surun ja katsomaan siitä pois, olemaan kuin sitä ei olisikaan.

Ja kuitenkin todellisuudessa suru toimii juuri niin, että mitä enemmän sitä yrittää ohittaa, sitä kovempaa se huutelee. Siksi surusta kannattaa ohittamisen sijaan tehdä ystävä.

Erityisen tärkeää tämä on erityisvoimia vaativassa arjessa, jossa surun kolme tyypillisintä ulottuvuutta ovat kaikki läsnä ja vaikuttavat vanhemmuuteemme, halusimme tai emme.

Menetys

Erityisessä arjessa surua aiheuttaa kipu normaaliuden menettämistä. Sen menettäminen, että mitä olisi voinut olla, mitä luulimme tietävämme tai mitä olimme uskaltaneet unelmoida esimerkiksi vanhemmuudesta, satuttaa. Ehkä kuvittelimme pikkulapsiajan olevan tietynlaista, omien unelmien näköistä, kunnes todellisuus näytti toisin.

Surua voi synnyttää sekin, että emme pysty tarjoamaan vanhempina perheellemme kaikkea sitä, joka oman normistomme mukaan kuuluu hyvään vanhemmuuteen. Ehkä suremme myös sitä, että emme saa muodostettua lapseen sellaista yhteyttä, jota haluaisimme ja ehkä emme koskaan saa lapselta sitä halausta, kosketusta ja kiitosta, joka kertoisi meille tärkeydestämme vanhempina.

Suremme sitäkin, että osa ihmisistä ympärillämme ei ehkä kestä perheemme erityisyyttä. Tai voimme kokea suru jostakin sellaisesta arjen normaalista asiasta, joka on läheisillemme itsestään selvää, mutta mahdottomuutta meille erityisvoimia vaativassa arjessa.

Suru luo meissä menetyksiä, jotka yltävät usein tietoisuuden tuolle puolen. Meistä tuntuu, että meiltä puuttuisi jotakin, joka on meille näkymätöntä, tai tuntematonta, jotakin joka on meiltä kadonnut ja jolle ei löydy sanoja. Mutta joka tuntuu syvällä sydämen sopukoissa asti.

Kaipaus

Menettämiseen liittyy aina myös kaipaus. Se ei ole tietoista puutetta, se on tahatonta eheyden tunteen, ymmärryksen ja merkityksen kaipuuta ja kaihoa saada takaisin se, mikä on menetetty. Kaipaus on elintärkeä osa surua. Ja samaan aikaan se saa meidät kokemaan, että kaipaus on pidettävä itsellään, muilta piilossa, ettei meitä ymmärrettäisi väärin tai että varmasti näyttäisimme riittävän vahvoilta.

Kuinka monesti sitä vanhempana onkaan kaivannut sitä, että kunpa meitä olisi kuultu aiemmin, kunpa meidät olisi otettu vakavasti aiemmin. Ehkä monilta surun sirpaleilta olisi säästytty. Ehkä meille ei olisi käynyt niin pahasti.

Kaipaus piirtyy erityisvoimia vaativassa arjessa myös toiveena, että kunpa vain saisi rehellisesti näyttää ammattilaisille ja läheisiilleen olevansa rikki ja hajalla ja väsynyt. Mutta siihen ei ole mahdollisuutta, hellittää ei voi, pelottaa että jos sen kerran tekee, ei ehkä enää jaksa jatkaa.

Ammattilaisten kanssa asioidessa tuntuu usein siltä, että omaa haavoittuvuutta ei voi osoittaa. Vanhempia pelottaa, että oma keskeneräisyys tulkitaan väärin, huonoksi vanhemmuudeksi tai vähintäänkin osaamattomuudeksi, jota on luvattoman helppo arvostella.

Oma väsymys on pidettävä piilossa, on jaksettava olla vahva, koska kuka muu lapsen puolesta taistelisi, kuka muu pitäisi huolta hänen oikeuksistaan, kuka muu näkisi hänet kokonaisena ihmisenä, rakastaisi hänen virheet vahvuuksiksi.

Tunne siitä, että on eksyksissä

Suru vaatii meitä orientoimaan itsemme kokonaisvaltaisesti uudelleen tilanteessa, jossa jokin vanha, johon uskoimme, ei enää palvele ja kun jokin normi, johon meitä yritetään mahduttaa, ei tunne meistä hyvälle. Silloin jää jäljelle se, mikä meiltä löytyy sisältä, se mikä tuntuu itsestä hyvältä, se mikä on tehty vain meitä varten.

Se omannäköinen, hyvä, surusta kumpuava voima kutsuu piirtämään omaa karttaa. Se kutsuu etsimään, tutkimaan ja löytämään kartasta uudenlaiset, astumattomat ja vain meitä varten olemassa polut. Ne, joiden mutkista eivät muut tiedä, joiden kantoja muut eivät näe ja joiden koukeroissa muut eivät kompuroi.

Mutta he eivät myöskään saa samanlaista mahdollisuutta nähdä syvemmälle ja löytää uudenlaisia mahdollisuuksia, jotakin parempaa kuin mistä olemme edes uskaltaneet unelmoida.

Mitä vaikeampaa meidän on kertoa ympärillämme oleville ihmisille menettämisen, kaipauksen ja eksyksissä olemisten kokemuksista, sitä irrallisemmalta ja yksinäisemmältä meistä tuntuu.

Surusta puhumattomuus ei auta ketään. Emme voi parantua, ellemme sure. Emme voi antaa anteeksi, ellemme sure. Emme voi löytää uusia unelmia, ellemme sure niitä, joista luovumme. Siksi, tunnista ja tunnusta suru, toivota se tervetulleeksi, päästä surun pisarat pintaan, mutta älä anna niiden jäätyä kiinni sydämeesi.