Aikuisen pojan kasvaminen vastuulliseksi mieheksi on ote Miehen vuoro tuntea -kirjastani. (Voit myös kuunnella sen luettuna tekstin lopusta.)
Erkillä on haasteita omassa parisuhteessaan. Hän haluaisi olla hyvä mies kumppanilleen, mutta jostain syystä ei osaa sitä olla. Hänellä on pelkoja, jotka hän tulkitsee omassa mielessään liian vaikeiksi kohdata. Hän pyrkii välttämään pelon tunnetta kieltämällä sen olemassaolon kokonaan. Erkki yrittää kovasti olla hyvä mies, mutta kerta toisensa jälkeen hän huomaa, että ei pysty olemaan sellainen kuin kuvittelee hyvän miehen olevan.
Erkin isä ei osannut ottaa vastuuta juomisestaan. Isä näytti selkeästi esimerkillään, että on kykenemätön ottamaan vastuuta omasta käyttäytymisestään. Erkki oppi, että tähän ihmiseen ei voi luottaa, sillä vaikutti siltä, että isä ei luottanut itseensäkään. Hänen isänsä ei osannut ottaa vastuuta myöskään tunteistaan, vaan syytti toisia ihmisiä omasta pahasta olostaan. Kun isä voi huonosti, hän purki sitä joskus lyömällä ja usein suuttumalla aggressiivisesti tai saattamalla toiset häpeän tilaan. Hän ei myöskään pehmennyt vihan tunteeseen, jotta itku ja suru olisi päässyt tulemaan pintaan, vaan hän jäi kiinni vihaan, jota ilmensi muita ihmisiä kohtaan. Erkin isä ei myöskään näyttänyt rakkautta ja välittämistä Erkin äitiä kohtaan usein. Ei ollut lempeyttä, kauniita sanoja todellisella tunnelatauksella, ei suudelmia niskalle, ei halauksia harmituksen keskellä.
Erkin isä oli itse saanut kovan kasvatuksen omalta isältään. Isänisä oli ollut jatkosodassa. Hän oli ollut mukana taisteluissa, joissa hänen ystäviään kuoli. Hän näki kuoleman suoraan edessänsä. Hän oli tuolloin nuori mies, eikä pystynyt ymmärtämään, miksi ihminen haluaa tappaa toisen ihmisen. Mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa, kyseessä oli joko oma tai toisen, vihollisen, henki. Niinpä hän taisteli ja jäi eloon. Oli liikaa menetettävää. Mikäli vihollinen tulee läpi, he tappavat lapset ja raiskaavat naiset. Hän taisteli kaikkien läheistensä hengen edestä.
Mutta taistelut eivät loppuneet sodan loputtua, vaan ne jatkuivat hänen sisällään koko hänen loppuelämänsä ajan. Kun hän sodan loputtua saapui kotiin, oli vaikea käsittää sitä, mitä oli tapahtunut. Mieli oli täynnä sotaa, kuolemaa, kauheutta ja sen tuomia mielikuvia, joiden käsittelyyn ei noina aikoina ollut mitään työkaluja. Hän oli paikalla, mutta hänen silmistään paistoi tyhjyys, pelko ja valtava kipu. Ja niinpä hän teki niin kuin jokainen ihminen pyrkii tekemään – hän pyrki pääsemään kauhuista eroon. Meissä jokaisessa on sisään rakennettuna mekaniikka, joka pyrkii pitämään meidät turvassa. Ja koska tuolloin ei ollut muuta keinoa, niin hän, kuten monet muutkin palanneet, tarttui pulloon turruttaakseen tuon kamalan tuskan, mikä sisällä oli. Puhumaan ei pystynyt, sillä siihen ei ollut oppia eikä kannustusta. Piti selvitä ja jatkaa eteenpäin elämässä – piti rakentaa elämä ja maa uudelleen.
Mutta tuska ei hävinnyt. Se oli sisällä ja tuli aina näkyväksi alkoholin vaikutuksen alaisena, ja usein muulloinkin. Energia sisällä pyrkii vapautumaan myös silloin, kun emme sitä itse halua. Sen takia tuska, kipu ja ahdistus tuli usein esille vihana, raivona ja purkautumisena. Se, mille ei ollut tuolloin tilaa, otti itselleen tilaa myöhemmin – tukahdutettu viha pakotti itsensä esille, ja seuraukset olivat sen mukaiset. Tästä seurasi paljon pelkoa, paljon epävarmuutta ja rakoa ihmissuhteisiin. Mutta hänen sukupolvensa teki sen, mikä oli kaikista tarpeellisinta: se meni eteenpäin ja keskittyi siihen, mikä oli tuolloin tärkeintä – selviämiseen.
Niinpä Erkin isänisä selvisi, mutta antoi lapsille myös kovan koulutuksen kasvatuksessaan. Kasvatuksessa, jossa kuri ja tottelevaisuus olivat valttia, niin kuin se oli ollut myös Erkin isänisälle sodassa. Niinpä Erkin isällä ei ollut muuta mallia kuin se, jonka hän itse oli saanut isältään. Tätä mallia hän oli myös opettanut alitajuntaisesti Erkille. Erkki ei kuitenkaan ollut enää yhteydessä isänisäänsä, ja niinpä hän ei nähnyt sitä, mistä oli mallinsa saanut. Erkillä oli vaikeaa, eikä hän ymmärtänyt, miksei hän osannut noita vaikeuksia toisille jakaa. Hän oli oppinut vaikenemaan, aivan kuten hänen isänsä ja isänisänsä ennen häntä.
Vaikka tämä tarina on keksitty, sen sisältö on silti samaan aikaan täysin totta monen kohdalla. Tuo tarina on hyvä muistaa, sitä ei saa kadottaa liian kauaksi – koska se on meidän kaikkien taustalla, enemmän tai vähemmän. Suomen sodat ovat edelleen lähellä meitä, ja niiden vaikutukset tuntuvat yhä. Tämä on juuri yksi niistä juurista, joka on hyvä muistaa silloin, kun odotamme esimerkiksi miehen puhuvan enemmän. On tärkeää ymmärtää, mistä lähtökohdista lähdemme liikkeelle, mitkä kortit olemme saaneet tämän hetken haasteisiin.
