Olen aina ollut kova touhuamaan, tekemään itselleni tehtävälistoja ja aikatauluttamaan viikkoja. Usein homma menee suorittamisen puolelle. Kirjaan kalenteriini työasioiden lisäksi myös joutavia asioita, kuten ostoslistoja, soittomuistutuksia tai erilaisia järjestelyurakoita. Kalenteri täyttyy ja näyttää tukkoiselta. Mieli alkaa kehitellä stressiä.
Olen mestari asettamaan itselleni aikarajoja, joita kukaan muu kuin minä ei tiedä. Ajattelen, että tänään on pakko jaksaa ja ehtiä tehdä vielä vaikka mitä, koska on se kalenterimerkintä ja siten siis ”deadline”. Tosi asiassa työprojekteissani olen aina viikon määräaikoja etuajassa. Jälkikäteen ajattelen monesti, että olisinhan voinut vähän rauhallisemminkin ottaa, nauttia itse tekemisestä enemmän enkä paukuttaa tietokonetta niin vimmalla ja veren maku suussa.
Kiire on usein itse rakentamamme. Jokainen saa arjestaan kiireisen laatimalla itselleen to do -listoja ja asettamalla listaan kirjatuille asioille ihanneaikataulut. Näin olen onnistunut itse ajamaan itseni aika ajoin totaaliseen väsymyskuoppaan.
Yritän päästää irti ajatuksesta, jonka mukaan on vain pakko jaksaa. Salaa olen aina ajatellut, että jos en itse jaksa, joku muu kyllä jaksaa ja yrittäjänä on vain pakko painaa. Mutta ajatus on kompastuttava. Väsyneenä ihminen on useimmiten tehoton. Väsyneenä ajatus kiertää ympyrää, ja jokin tunnetila saattaa ottaa vallan. Silloin on parempi laittaa tekeillä oleva asia syrjään ja tehdä jotain ihan muuta. Kuulostella onko mielessä jokin asia, mikä pitäisi käydä läpi tai vain tuntea. Joku muu asia, mikä pitää ratkoa ennen kuin jaksaa tehdä mitään muuta. Toki jaksamattomuus on jo itsessään tunne, joka pitää ottaa huomioon ja jota kuunnella ja kunnioittaa.
Meillä on monesti sisäsyntyinen malli, jossa tekemättömyys yhdistetään laiskuudeksi. Kun lapsena nukuimme mummolassa aamupäivään, saimme kuulla, että täällä sitä vain laiskotellaan. Se on jäänyt mieleen. Uskon, että ylenmääräinen touhottaminen on opituissa malleissa ja kaiketi myös geeneissä, sukupolvien siirtymissä. Äidilläni on aina kova kiire. On paljon asioita to do -listalla. Touhottaa pitää senkin uhalla, että kroppa on välillä romuna ja väsymys valtaa kehon.
Tosi asiassa ihminen tarvitsee aikaa, jolloin keho tai aivot eivät tee mitään, minkä katsoisimme perinteisessä mielessä ”hyödylliseksi”. Jotain mitä teemme ainoastaan sen takia, että huvittaa tehdä niin. Se voi olla lepäilyä, lukemista, pitkä kävelylenkki tai oleilua lempipaikassa, ajatusleikkejä tai ihanaa luppoaikaa, jolloin ei saa tehdyksi yhtään mitään. Eikä siitä tai jaksamattomuudesta tarvitse kokea syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa. Välillä on lupa “laiskotella”.
Olen huomannut, että antaessani itselleni armoa ja olemalla hetken aikaa jaksamatta, tekeminen muuttuu taas mielekkääksi. Hetkellinen tehottomuus tehokkuudeksi ja tekemisen iloksi.
P.S. Kokeile sanoa se ääneen: Juuri nyt en vain jaksa, teen jotain mitä lystään.
Kirjoittajan uutuuskirjasta Suuria hetkiä – viisautta ja voimaa elämän taitekohtiin löytyy lohdullisia tarinoita ja ajatuksia elämän haastaviin tilanteisiin.
