Kun kaksi voimakkaasti tuntevaa ja herkästi kuormittuvaa ihmistä laitetaan saman katon alle, tarvitaan paljon omaa – ja yhteistä – tilaa. Onni on se, että molemmat ymmärtävät toisiaan. Omaa palautumisen tarvetta ei tarvitse erikseen selitellä. Vaikka toinen tarvitsisi enemmän yksinoloa kuin toinen, sitä ei ole vaikea ymmärtää.
Kuin ääneen lausumattomasta yhteisymmärryksestä olemista on enemmän kuin tekemistä. Käpertymistä enemmän kuin kyläilemistä. Yhteiselämä käy harvemmin tylsäksi, vaikka siinä ei tapahtuisi juuri mitään. Pienet arkiset asiat sykähdyttävät kuten kaunis ja siisti koti tai toista viikkoa loistavat kukkaset maljakossa.
Parhaimmillaan yhteiselo on seesteistä, syvällistä ja luovaa. Yhteentörmäyksiä syntyy helpoiten silloin, kun molemmat ovat stressaantuneita. Kun itse on väsynyt ja aistii toisen hermostuneisuuden. Kun toinen käy ylikierroksilla samaan aikaan, kun itse koittaa rauhoittaa elimistöään. Kun molempien keho ja mieli käyvät punaisella, saattaa sanaharkka syttyä mitättömän pienestä asiasta.
Vaikka pohjimmiltaan molemmat kokevat hyvin samalla tavalla, voi oma reagointitapa erota kumppanin tavasta suuresti. Itse huomaan olevani stressaantuneena vetäytyvä ja ennemmin sulkeutuva kuin avautuva. Kun keho käy kierroksilla, koitan sisäisesti rauhoitella itseäni ja suunnatta huomioni pois mieleni kieppuvasta karusellista. Saatan lohduttaa itseäni esimerkiksi lauseilla ”kaikki on hyvin”, ”ei tämä ole niin vakavaa”, ”keskity vain siihen, mitä on nyt.” Näitä samoja ajatuksia saatan huomaamattani tuputtaa myös kumppanilleni silloin, kun hänellä oli pinna kireällä ja asiat meinaavat kaatua päälle. Huonolla menestyksellä.
Kun kumppanini on kuormittunut, hän reagoi aivan päinvastaisella tavalla kuin minä. Hän haluaa puhua huolensa ulos ja päästää höyrynsä pihalle. Hän ei kaipaa neuvojani, vaan tilaa tunteilleen ja kokemukselleen. Tämä on ok ja sujuu hyvin niin kauan, kun olen itse tasapainon tilassa. On helppoa olla rauha toiselle, kun sisällä on tyyntä. Mutta jos olen itse kuormittuneessa tilassa (niin kuin varsin usein olen) ja koitan samaan aikaan laskea omia kierroksiani, saattaa toisen stressipurkautuminen kiihdyttää hermostoni lisäksi myös hermojani. Tässä kohtaa pitäisi osata viheltää pilliin ja vetää se kuuluisa raja. Mitä aiemmin sen tekee, sitä hienovaraisemmin se sujuu. Mitä kauemmin sitä venyttää, sitä kireämmäksi käy pinna ja tunnelma talossa.
Ei ole yksi eikä kaksi räjähdystä, jotka ovat saaneet alkunsa vain siitä syystä, että olemme molemmat olleet kuormittuneita ja reagoineet siihen eri tavoilla.
Minulle suurin oivallus on ollut sisäistää, että erilaisista toimintatavoista huolimatta olemme lopulta hyvin samankaltaisia. Kuormitumme varsin herkästi. Sen sijaan, että ajaudumme noissa tilanteissa kauemmaksi toisistamme, voimme opetella tulemaan lähemmäksi. Ottamaan kumpikin pari askelta toisen suuntaan. Katsomaan tilannetta toisen näkökulmasta, mutta kunnioittamaan samalla omaa kokemusta – ja ennen kaikkea sitä, mikä on yhteistä.
Kahden erityisherkän ihmisen arjesta iso osa on kuormituksesta palautumista. Mutta vähintään yhtä iso on jaettua iloa siitä, mitä herkkyys on parhaimmillaan – syvää läsnäoloa, suuria tunteita, pieniä arkisia iloja, elämää yhdessä joka solulla.
