Olen sinkku, ja menin Tinderiin.
Sinkkujen kohtaamishaaste on mietityttänyt minua kovasti. Miksi meitä on näin paljon, mutta suhteiden syntyminen tuntuu takkuavan?
Olen ollut kyseisessä sinkkusovelluksessa aiemminkin lyhyen ajan, ja koko touhu tuntui tuolloin ahdistavalta – suoraan sanottuna se otti kovasti itsetunnon päälle. Nyt kuitenkin päätin, etten anna aiempien kokemusten estää itseäni kokeilemasta uudelleen.
Kuitenkin jo ensi metreillä sama tuttu tunne kumpusi taas esiin: mielen valtasivat automaattiset ajatukset siitä, millainen itse olen (eli en ole, ja kuinka kuitenkin olen ihan huono ja ruma verrattuna muihin), mitä Tinderissä kuitenkin takuuvarmasti tapahtuu (eli ei mitään, sillä ihmiset ovat ihan hirveitä) ja miten aivan varmasti tulen itse reagoimaan (eli ahdistumaan ja poistamaan koko saatanallisen sovelluksen samantien).
Tämän tunnistaminen ja tunnustaminen itselle nyt on hurjaa: oivalsin, miten paljon ennakko-oletukset, odotukset ja ennalta tekemät päätelmät voivat ohjata toimintaa. Kirpaisi kovaa, kun tajusin toimivani näissä asioissa aina niin, että ennemminkin suljen itseni mahdollisuuksilta, kuin annan niille tilaa tapahtua. Käytän aikani esimerkiksi miettien heitä, jotka eivät ole tykänneet minusta, vaikka voisinkin suunnata huomioni heihin, jotka kolahtavat ja kasvattaa kykyäni kiinnostua heistä.
Mihin tahansa kohtaamiseen itsensä altistaakaan, paljon helpommin sitä usein katsoo siihen, mitä voi menettää ja kuinka kaikki on kuitenkin itseltä pois. Entä jos katsoisikin mahdollisuuteen?
Meillähän on vapaus, vastuu ja velvollisuus itse määritellä se, kuinka kohtaamisissa käyttäydymme ja mitä niiltä odotamme.
Helppo sanoa, käytännössä vaikeaa. En tietenkään Tinderissä klikkaa kaikille sydäntä ja pelkän edelleen joka kerta niin tehdessäni onko tämä tyyppi tykännyt minusta vai ei – ja jos ei ole, koen kamalaa huonommuuden tunnetta ja hylätyksi tulemista. Tähän kohtaan olen aiemmin aina karahtanut, sillä olen antanut vallan noille hylkäämisen peloille.
Nyt pakotin kuitenkin itseni antamaan noiden tunteiden olla ja päätin avata aktiivisesti keskustelun niiden kanssa, joiden kanssa niin kutsuttu match syntyi. Ja jo ensimmäinen keskustelu sovelluksessa on ollut hieno ja syvällinenkin. ”Matchini” kanssa muun muassa sovimme avoimesti ja rehellisesti, että voimme myös rehdisti todeta toisillemme – mikäli sellainen tilanne tulisi – ettei tämä toimikaan tai että joku onkin nyt kiinnostanut häntä enemmän. Se vaatii kai vähän uskallusta, mutta aika helpottunut olo tuli; nyt on lupa olla ihan minä vaan ja kummallakin on vastuu omasta toiminnastaan.
Tajusin, että kohtaamishaasteessa yksi ydinkysymys on haavoittuvuus – sen pelko ennen kaikkea.
Kaikenlaisia kummallisia ennakko-oletuksia ja odotuksia rakentamalla yritän suojata itseäni, etten paljastuisi haavoittuvaiseksi. Ja oikeastaan tarvittaisiin vain yhteistä ymmärrystä kaikilta, että niin sinkkusovelluksissa kuin muissakin vuorovaikutustilanteissa olemme joukko inhimillisiä ihmisiä, kuoriltaan erilaisia, mutta joilla on kaikilla sisällään sama rakkauden, huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu. Vaatii rohkeutta olla minä vaan tässä näin ja toisen edessä. Pitäisi uskaltaa olla ihan vain ihminen ja hyväksyä, että tuo toinenkin on sellainen.
Lämmin rehellisyys sekä rohkeus kohdata toinen ja kyky kiinnostua hänestä ovat asenne, jolla avaamme mahdollisuuksia jollekin syntyä ennemminkin kuin torppaamme ne ja työnnämme jo heti alussa roskikseen.
Pienen ohikiitävän hetken ajattelin, miten jännää olisi, jos kaikki muistaisivat tuon lähtökohdan turhien oletusten ja haavoittuvuuden pelon vaikutuksesta. Kuinka käänteentekevää olisikaan jos kokeilisimme aktiivisesti toimia kohti yhteyttä, emmekä siitä pois! Kun rohkeasti heittää pallon haavoittuvana ja toinen ottaa koppia vastapuolelta samoin ajatuksin, on aito kohtaaminen mahdollinen.
