Teksti julkaistaan kirjoittajan toiveesta nimettömänä.
Miehisyys ja sen tarkoitus nykymaailmassa tuntuu olevan todella yksiselitteinen. Mies ei näytä tunteitaan ja jos näyttää niin se tehdään humalassa poikien saunaillassa. Olin itsekin tuossa maailmassa lähes koko aikuisuuden, kunnes asiat vain räjähtivät käsiin. Asiat, jotka olivat tulleet mukana aina lapsuudesta saakka ja muovanneet minusta sellaisen kuin olin.
Olin näennäisesti tyytyväinen itseeni ja siihen mitä tein. En nähnyt metsää puilta enkä osannut käsitellä ongelmiani. Olin kuitenkin pitkän aikaa miettinyt omaa käytöstäni, joka aiheutti parisuhteessa isoja ongelmia. Henkinen ja fyysinen väkivalta tuntui olevan minulle ainut keino näyttää tunteeni. Väkivalta kuitenkin lakaistiin aina maton alle. Olinhan joka kerta vahvassa humalassa, ja aamulla ahdistuksissani en halunnut käsitellä asiaa.
Aikaa kului, ja pikkuhiljaa itsetunto-ongelmat karkasivat käsistä. Puolisoni ajautui samaan tilaan. Oli herättävä ja käytävä itse läpi mistä tämä kumpuaa. Kirjoitan tähän oman kasvumatkani ja toivoakseni pystyn hieman avaamaan tätä ilkeää ja häpeällistä aihetta.
Ongelmien juuri
Vain vähän aikaisemmin, kun otimme puolisoni kanssa asian kunnolla esille emmekä sallineet selittelyitä, kotikaupunkiini oli rantautunut Miessakit ry, joka auttaa kaltaisiani miehiä ongelmissaan. Lähdin puolisoni pakotettuna ensimmäiselle käyntikerralle, joka avasi minussa sellaisia asioita, joita en ikinä odottanut löytäväni.
Jokaisen käyntikerran jälkeen minulla avautui uusia asioita minuudestani ja siitä, kuinka olin sen kadottanut. Käynnin jälkeen ajattelin ”ei enää koskaan, en minä ole avun tarvitsija enkä voi muuttua”. Juuri ennen seuraavaa kertaa olin tukevasti jaloillani, valmiina kohtamaan seuraavan kerran.
Ongelmia käytiin alussa tosi suuripiirteisesti läpi, täysin sen mukaan mihin olin valmis silloin. Tuki, jonka sain näiltä käynneiltä rupesi muokkaamaan minusta miestä, jollainen olen aina halunnut olla, mutta jota ulkopuolinen maailma ja minä itse rajoitimme.
Olen aina ihannoinut vahvoja ja herkkiä miehiä, jotka osaavat puhua siitä mitä he tuntevat. Itku ei ole heikkous, itku on vahvuus. Aikani tapaamisissa käytyäni olin löytänyt omat kipupisteeni, jotka johtivat väkivaltaiseen ja rajoittuneeseen käytökseen. Kipupisteet löytyivät kaukaa lapsuudesta ja peloista, jotka tulivat huonon itsetunnon kautta nykyhetkeen.
Pelko, jonka jokainen tunnustaa, mutta jota itse en osannut käsitellä. Yksinjäämisen pelko on varmaan rakennettu jokaiseen ihmiseen, ja jokainen käy tätä aivan omalla tavallaan lävitse. Minun pelkoni osoittautui suuremmaksi ja turhemmaksi kuin olin ikinä ajatellutkaan. Sellaiseksi möröksi, jonka kanssa olin tietämättäni taistellut koko aikuisuuden.
Jokaisen vihanpuuskan aikaan näin unohdetun itkuisen pikkupojan hakemassa huomiota väärällä tavalla. Mitäs sitten? Nykymaailmassa olet sellainen kuin olet ollut ennenkin, ihminen ei voi muuttua. Nämä sanat ovat painautuneet syvälle mieleeni ja ohjasivat pitkän aikaa käytöstäni.
Ulkopuolisella on suuri vaikutus rikkoutuneelle mielelle. Jos tukea ei löydy, ajautuu vain syvemmälle eikä osaa tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. Jo rakennettujen mieltymyksien rikkominen osoittautui todella haastavalle, ja välillä huomasin olevani aivan hukassa. Käytännössä romutin itseni pieniksi palasiksi, joista pystyin noukkimaan ne asiat, jotka haluaisin nähdä huomisen minäkuvassani.
Tämä sama kehitys tulee jatkumaan niin kauan kuin minussa pihisee henki. Asiat eivät saa pysähtyä, muuten uskoakseni taannun samaan kuin aikaisemmin. Näen vielä paljon sellaista mitä en haluaisi nähdä. Aikuistuminen on ollut minulle todella palkitseva matka. Matka, joka olisi ehkä pitänyt aikaisemmin tehdä, mutta en ollut valmis. Asiat tapahtuvat silloin kuin niille itselleen sopii, ei yhtään aikaisemmin tai myöhemmin.
Pitkän aikaa ajattelin älynneeni asiat liian myöhään, menetinhän kuitenkin oman parisuhteeni, itseni ja samalla satutin kahta tärkeintä ihmistä: puolisoani ja itseäni. Ystävät ovat muistuttaneet moneen otteeseen oman itsensä tärkeyden ja näin rikkonaisena ystävät ovat ainoita, joihin voin turvautua.
Huominen?
Perheväkivalta on vakava asia ja turhankin yleinen, eikä sillä pitäisi leikkiä tai syyllistää. Tekijää ja uhria painaa usein itseään syyllisyys ja häpeä, eikä lähipiirin syyllistäminen auta käsittelemään ongelmia.
Tämän kaltaista käytöstä eivät sivulliset useinkaan huomaa, eikä omakaan lähipiirini suostunut uskomaan, mitä olimme tehneet toisillemme. Räiskyvää rakkautta niin sanan hyvässä kuin huonossa merkityksessä. Vuosia kestänyt väkivalta ajoi lopulta meidät erilleen ja jätti kumpaankin syvät haavat, jotka vaikuttavat loppuelämämme valintoihin eivätkä tule koskaan arpeutumaan.
Ihminen on kuitenkin erehtyväinen olento, eikä itselleen sovi olla liian ankara. Hyväksyminen ja unohtaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Me unohdimme asiat, ja se ruokki vain sitä väkivallan kehää, jota häpesin, mutta en osannut kohdata ja lopettaa. Nykyisin olen hyväksynyt itseni ja tekoni, olen jopa antanut anteeksi itselleni. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin asiat unohtanut ja jatkaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut, päinvastoin.
Itsensä ruoskiminen on hyvä tiettyyn pisteeseen asti. Sitä ei kuitenkaan saisi tehdä liian kauan tai vaarana on jälleen itsensä kadottaminen ja keskittyminen vain siihen huonoimpaan mahdolliseen. Helpommin sanottu kuin tehty.
Olen itse jatkanut ruoskimista ja puristamista liiankin pitkään, ja se on johtanut muihin lieveilmiöihin. Ikuinen kehä, joka pyörii huomaamattaan. Tuo kehä koostuu vieläkin pienistä ja isoista paloista käsittelemätöntä historiaa, häpeää ja syyllisyyttä. Aamuisin pystyn katsomaan jo peiliin ja kertomaan, kuinka pitkän matkan olen kulkenut lähtöruudusta, ja minun pitäisi olla siitä ylpeä.
Päivä huomisen jälkeen
Muista rakastaa itseäsi kuin rakastaisit parasta ystävääsi. Tee itsellesi niin kuin tekisit ystävällesi. Jos havaitset itsessäsi piirteitä, jotka eivät miellytä, älä yritä unohtaa, vaan kuuntele mitä niillä on sanottavana.
Itseni kuuntelematta jättäminen ajoi minut siihen pisteeseen, jossa oma peilikuvani yökötti, hävetti, ahdisti ja masensi. Samalla se heijasteli huonona itsetuntona parisuhteessa ja aiheutti isoja ongelmia niin fyysisen kuin henkisen väkivallan muodossa.
Toivoisin, että jokainen lukija pysähtyisi ja keskittyisi hetken itseensä. Itke itkusi pois, muistuta itseäsi tärkeydestäsi ja muista myös lähimmäisesi. Perheväkivalta on tabu, siitä ei haluta tai osata keskustella rakentavasti. Nopeasti saat leiman otsaasi, jonka kannat loppuelämän. Aivan sama miten paljon olet tehnyt työtä sen poistamiseksi ja kasvamiseksi paremmaksi versioksi itsestäsi, olet aina se sama, joka olet ollutkin.
Jos tunnet jonkun, joka kärsii joko tekijänä tai uhrina, anna tukesi ja kerro olevasi siinä hetkessä häntä varten. Uhrin ja tekijän yhdistävä häpeä on samanlainen, eikä siitä pääse irti ilman tukea tai halua päästä irti.
Häpeä on usein kehällä iso tekijä, joka pysyy mukana niin kauan, kunnes saa tuen ja anteeksiannon. Oli se hyväksyntä sitten itsesi antama anteeksianto tai puolison tai lähimmäisen antama anteeksianto. Teot ovat anteeksiantamattomia, mutta ihminen niiden takana kykenee muuttumaan omasta halustaan. Kukapa haluaisi olla se puolisoaan heittelevä nestepää?
Loppusanat?
Minkäänlainen väkivalta ei ole mukana hyvässä parisuhteessa. Silloin on aika istua pöydän ääreen yhdessä, myöntää tilanne niin itselle kuin puolisolle ja hakeutua avun piiriin. Tämä mörkö kulkee mukana huomaamatta, eikä sitä yleensä tajuta, ennen kuin tilanne on riistäytynyt käsistä.
Mitenkäs parisuhteen jatko tai päättyminen? Kaikki on kiinni parista itsestään, kuinka he käsittelevät asiat ja näkevätkö he vielä mahdollisuuden ja ovatko valmiita raskaalle tielle kohti väkivallatonta parisuhdetta.
Tilanteet ovat aina omanlaisiaan, eikä kukaan voi sanoa ulkopuolisena mikä on fiksua ja mikä tyhmää. Ulkopuolisen täytyy vain olla tukena, valitsi pari minkä tahansa reitin omaan onneensa. Jos parilla on mahdollisuus hyväksyä tilanne ja antaa anteeksi, pitää huoli tulevasta valoisammasta tulevaisuudesta, mikä estää parisuhteen jatkamisen?
Parisuhteen tulisi katketa välittömästi siinä vaiheessa, kun tekijä ei halua tai pysty muuttumaan, unohtamatta uhrin anteeksiantoa. Myöskään jos asiaa ei voida jättää menneisyyteen, jatkamisesta tulee jatkuvaa pelon kanssa painimista.
Omat itsetunto-ongelmani ajoivat parisuhteeni väkivallan kierteeseen, ja lopulta kumpikin olimme voimattomia asian edessä. Asiat vain tapahtuivat, eikä niitä osattu silloin käsitellä tuoreeltaan, vaan vanhoina ja liian suuriksi möykyiksi kasvaneina. Asioita ei voitu jättää menneisyyteen, vaan ne tulivat esiin erilaisina pelkoina, jopa kammoina. Omalla kohdallani asia tajuttiin ja otettiin esille vasta, kun kummankin olo kävi tukalaksi.
Samantyylinen kissan nostaminen pöydälle kuuluu myös terveeseen, väkivallattomaan parisuhteeseen. Asioista pitää puhua ajoissa, ennen kuin ne kasvavat niin isoiksi möröiksi, ettei niitä enää jakseta nostaa pöydälle, vaan lähdetään eri teille. Parisuhteen ongelman ei tarvitse olla suuri, kun se vaikuttaa suhteen dynamiikkaan. Usein itse suhteessa ei ole vika, vaan vikaa kannattaa tarkastella peilin kautta.
