Äitienpäivä lähestyy. Se saa minut pohtimaan omaa vanhemmuuttani. Olen vanhempi kuudelle lapselle. Minulla on kolme biologista, synnyttämääni lasta ja kolme lasta, joiden vanhemmaksi olen syntynyt parisuhteeni kautta.
Olen äiti, äitipuoli tai väti miksi bonuslapseni minua kutsuvat. Joskus pohdin myös vanhemmuuttani kummilapsiini. Heillä kaikilla viidellä on elämässäni merkityksellinen paikka, vaikka suhteeni heihin jokaiseen ovat hyvin erilaiset.
Vanhemmuuden pohdintoja
Välillä koen syvää epäonnistumista vanhemmuudessani ja välillä taas iloitsen miten hyvin tehtävässäni olen suoriutunut. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä enemmän joutuu vanhempana silmätysten asioiden kanssa, joissa on mennyt metsään ja jotka ovat toimineet. Jokaisen lapsen omalla persoonallisuudella ja yksilöllisyydellä on myös tähän vaikutuksensa.
Terapeutin työssäni näen, miten vastuullista on vanhemmuus. Lähes kaikki vanhemmat aiheuttavat traumoja lapsilleen. Toisten vanhempien aiheuttamat traumat ovat syvyydeltään todella syviä ja toisten helposti paranevia pintanaarmuja.
Vanhemman tehtävä on vastata lapsen tarpeisiin
Se, miten syvän trauman on vanhempana aiheuttanut, liittyy ihmisen perustarpeisiin.
Onko lapsi saanut syötävää, peseytyä, levätä riittävästi?
Moni vanhempi ajattelee, että näissä olen onnistunut, mutta jotkut tietävät ja jotkut eivät edes tiedä, että näissä ei ole onnistuttu.
Sitten on ihmisen toisenlaisia tarpeita.
Tarve tulla kuulluksi, rakastetuksi, nähdyksi omana itsenään ja tarve kokea olla turvassa.
Tässä kohtaa jokainen vanhempi voi tuntea piston itsessään. Trauman syvyys riippuu siitä, millainen lapsi on ominaisuuksiltaan ja miten syvästi nämä tarpeet on ohitettu, laiminlyöty, mitätöity. Syvyyteen vaikuttaa myös onko lapsella ollut korvaava aikuinen tai aikuisia, jotka ovat paikanneet oman vanhemman tai vanhempien aiheuttavia ”haavoja tai naarmuja”? Jos on ollut, niin hyvä.
Irtipäästäminen ja lapsista luopuminen
Kerron yleisesti, että parisuhde on tärkein ihmissuhteeni. Monella tämä aiheuttaa hämmennystä.
Eikö lapsesi merkitse sinulle kaikkea?
Laitatko kumppanisi lastesi edelle?
Lapseni ovat minulle äärimmäisen tärkeitä ja rakkaita kaikki biologisuudestaan riippumatta. Silti koen, että lapset eivät ole tiivis osa minun koko elämääni. Koen, että tehtäväni on päästää heistä irti.
Uskon tämän johtuvan vahvasti siitä, että olen ollut vanhempi uusperheessä. Uusperheellisenä joudun jakamaan lapseni monen vanhemman kesken. Päästän heitä etäämmälle itsestäni, vietän pidempiä aikoja erossa heistä. Harjoittelen heidän irtaantumistaan minusta ja aloitteluaan omaan itsenäiseen elämäänsä aikuisuudessa.
Olen joutunut myös kuoleman kautta luopumaan yhdestä lapsestani. Kuolema pakotti minut irtipäästämisen äärelle. Nyt se meni toisinpäin. Jossain vaiheessa oma kuolemanikin saapuu ja se tekee etäisyyden vanhemmuuteeni.
Kaksi lapsistani asuvat jo omillaan ja opettelevat aikuisuutta. Ensi vuonna kaksi ovat jo täysi-ikäisiä ja kaikki ovat jo murrosiän äärellä, kasvamassa aikuisuuteen, irrottautumassa vanhemmista. Lapsen tarkoitus on ottaa irtiotto vanhemmistaan (kaikista vanhemmista) ja vanhemman tehtävä on päästää irti.
Lapsi saa aikuisena päättää, miten lähelle tai lähellä vanhempi saa olla. Lapsi määrittelee rajansa. Vanhempi määrittelee omansa. Rajat kuuluu olla. Niin silloin kuin lapsi on pieni, murrosikäinen tai jo aikuinen. Vanhempana en omista lapsiani. He ovat omansa ja he valitsevat myös suhteemme syvyyden, läheisyyden ja etäisyyden.
Minkälaisen etukäteisperinnön annan?
Vanhempana annan lapsille trauman tai traumoja, etukäteisperintönä monenlaisia juttuja; tunteita, tapoja, arvomaailmaa, uskomuksia, perinteitä. He päästävät aikanaan irti monesta niihin liittyvästä, jotta voivat elää itsensä näköistä elämää. Tai he valitsevat säilyttää jotakin mikä on heille todella merkityksellistä. Koko perintöni ei ole kelvollista.
Toivon, että olen vanhempana pystynyt antamaan mahdollisimman hyvän ennakkoperinnön. Vain aika ja tulevaisuus näyttää olenko tehnyt kaiken riittävän hyvin. Vanhempana minun on tunnettava oman vanhemmuuteni mokat ja korjata, jos moka on ollut iso. Sallia samalla itselleni pienet mokat, koska olen vanhempanakin ihan vain ihminen.
Vanhemmuus on parhaimmillaan vastaamista syvimpiin tarpeisiin
Parhaimmillaan olen onnistunut vanhempana, kun olen läsnä ihmisenä ihmiselle. Annan rakkautta. Asetan rajoja. Olen turva ja kannattelija, kun lapsen omat voimat eivät riitä. Iloitsen, kannustan ja näytän kaikki tunteet sekä otan kaikki tunteet vastaan. Tämä vanhemmuuden tehtävä ei pääty milloinkaan.
