Vaikka putoaisi tyhjän päälle, siitäkin voi selvitä – Voit olla lohduton ja silti täynnä toivoa

Kirjoittaja Mili Kaikkonen on henkisen kasvun ohjaaja ja kirjallisuuden sekatyöläinen. 

Kirjoitin tämän tekstin viime syksyllä 2019. Tekstin jakaminen tuntuu henkilökohtaisuudessaan epämukavalta, mutta haluan tehdä sen, koska tällä hetkellä moni pienyrittäjä viettää unettomia öitä ja huolehtii tulevaisuudestaan. Yksinhuoltajat yrittävät navigoida etätöitä ja kotikoulua. Lähes kaikki ovat kuormittuneita ja epävarmoja. Monelta on kadonnut toimeentulo ja perusturva on järkkynyt. Poikkeustilanne tekee eriarvoisuudesta näkyvää ja jopa kasvattaa sitä. Monelta lapselta jää kotikoulun takia päivän ainoa lämmin ateria saamatta. Näin ei pitäisi olla.

Me selvisimme viime vuonna vaikeasta tilanteesta, ja meillä on nyt kaikki hyvin. Sinäkin kyllä selviät ja kaikki järjestyy lopulta. Toivoa on aina:

”Huoneen keinonahkasohva on nihkeä ja epämukava. Haron kännykkää lattialta. Kello on kolme yöllä. Kohta hoitaja tulee huoneeseen, yövalo syttyy, laitteet piippaavat. Lapselta mitataan kuume. Laitetaan tippa, sitten toinen. Lapsi hourailee unissaan. Tämä jatkuu muutaman tunnin välein, kunnes en enää jaksa yrittää nukkua. Avaan sälekaihtimet. Lastensairaalan ylimmästä kerroksesta on huikeat maisemat yli Helsingin. Kotitalomme kulma näkyy. Itkettää.

Lapsi herää ja hoitotoimenpiteet alkavat. Kärrään häntä ultraääneen pyörätuolissa, syötän, leikitän, lääkitsen, seuraan mukana leikkaussaliin ja jätän kirurgin huomaan hänen nukahdettuaan. Nukutus on kummallinen juttu. Ajattelin, että siihen ei koskaan tottuisi, mutta kolmannella kerralla olen ehkä jo niin väsynyt, että pala ei nouse kurkkuuni, vaikka lapsi rimpuilee ja lopulta valahtaa velttona pöydälle.

Menen hissillä takaisin osastolle ja istun terassille. Päätän kävellä Cafe Regattaan kahville, vaikka ei olisi varaa edes siihen. Mietin, miten selviämme tästä ja tunnen, kuinka hermostoni ylivirittyy valmistautuen pakene tai taistele -ajanjaksoon.

Kävelen rannassa aasialaisten turistien ympäröivänä. Kaikilla on selfiekepit ja lierihatut, lokit kirkuvat, joku kysyy minulta reittiohjeita. Pysähdyn ja neuvon. Tekisi mieli sanoa, että minua pelottaa – lapseni on leikkaussalissa, olen yksin ja ihan kohta putoan.

En pysty rauhoittumaan. Juon kahvin nopeasti ja kävelen takaisin sairaalaan, vaikka tiedän joutuvani odottamaan vielä tunteja. Menen takaisin huoneeseemme ja avaan tietokoneen. Katson tilitietoja, ensin omiani ja sitten yrityksen. Sitten otan puhelimen käteeni ja soitan, että en pystykään tekemään sovittuja projekteja ja ehdotan toista yhteistyökumppania. Soitan asiakkailleni ja sanon, etten voi ottaa heitä vastaan ennen syksyä. Jokainen puhelu syventää tunnetta siitä, että työntäyteinen kesäkuu muuttuu mustaksi aukoksi, jota seuraa lomakuukausi heinäkuu. Mustan aukon vieressä on universumin kokoinen epävarmuus kaikesta. Rahat eivät tule riittämään edes kuluihin ja vuokraan. Rahaa ei tule mistään. Kuka maksaa sairaalalaskut?

Heräämöstä soitetaan, leikkaus meni hyvin ja voin tulla odottamaan lapsen heräämistä. Istun sängyn vieressä ja katson häntä sydän rakkaudesta pakahtuen. Hänen kalpeat kasvonsa ovat hiestä liimaantuneiden hiusten kehystämät ja hänen pieni kehonsa täynnä antureita, mittareita ja kanyyleita. Silitän häntä ja odotan. Hän nukkuu pitkään ja saa herättyään mehujään ja tarroja. Hoitaja vie meidät takaisin osastolle. Lapsi raivoaa nukutuksen jälkimainingeissa. Tajuan, että minulla on hirveä nälkä eikä mitään ruokaa. Varastan iltapalalta jugurtin ja pari palaa juustoa.

Seuraavana päivänä ystäväni tulevat käymään ja tuovat ruokaa. Olen oppinut, että rahahuolet ovat suhteellisia. Sitä on heikkoina hetkinä vaikeaa sulattaa – toiset huolestuvat, kun onkin varaa vain yhteen lomamatkaan vuodessa tai tilillä on vain sata euroa kuun lopussa. Ymmärrän, että jokainen katsoo maailmaa omasta viitekehyksestään käsin, mutta kohtuuttomalta se silti joskus tuntuu. Tässä tilanteessa sata euroa on raha, jolla syödään useampi viikko.

Kunhan vaan mitään yllättävää ei tapahdu. Kunhan kukaan ei sairastu tai kodinkone ei mene rikki.

Sitten toinen ystäväni soittaa ja kertoo, että moni haluaa auttaa meitä. Tunnen samaan aikaan itseni kiitolliseksi ja toisen luokan kansalaiseksi. Tuntuu, kuin olisin nälkiintyneenä ruokalautasen edessä, mutta en millään kehtaisi edes maistaa. Nielen ylpeyteni ja opettelen ottamaan vastaan.

Pääsemme muutamaksi viikoksi kotiin. Helteet ovat alkaneet. Lapsi ei nuku, jatkuvat poliklinikkakäynnit rytmittävät arkeamme. Saamme sairaalasta vapaaliput Muumimaailmaan. Kolme: ”Voitte mennä yhdessä koko perhe!” En jaksa sanoa mitään, en tarttua oletukseen ydinperheestä. Ajattelen, että antakaa ne liput jollekin, jolla on varaa matkustaa Naantaliin.

Onneksi lapsi on niin pieni, että hänelle riittävät retket Linnunlaulun junasillalle, Linnanmäelle tai Kasvitieteelliseen puutarhaan. Puhelin soi, minulle tarjotaan kiireistä työprojektia. En voi ottaa sitä vastaan. Soitan kotikuntani lapsiperheneuvontaan ja selitän tilanteen: taloutemme kaatuu, olen toipilaan lapsen kanssa kotona ja pitkä kesä on edessä. Voisinko saada pari tuntia apua, että pääsisin yrittäjänä tekemään yhden projektin loppuun? Nihkeä nainen puhelimessa ilmoittaa, ettei heidän tehtävänsä ei ole tukea vanhempien töissäkäyntiä. Kysyn, pitääkö meidän romahtaa ennen kuin saamme apua. Nainen ilmoittaa, että onhan olemassa maksullisia lastenhoitopalveluita. Kerrottuani, ettei minulla ole varaa edes niistä halvimpaan, hänelle tulee kiire lopettaa puhelu.

En enää edes pelkää. Äitini auttaa sen verran kuin ehtii. Juhannuksena lapsi joutuu takaisin sairaalaan.

Somessa tulee vastaan hymyilevät, kauniit naisen kasvot. Tämä köyhä yksinhuoltaja on luonut kuusinumeroisen summan puolessa vuodessa. Haluatko oppia, miten? Selaan alaspäin. Pienen lapsen äiti, ystäväni, on julkaissut verkkokurssin ja toinen on työmatkalla Lontoossa. Itse en jaksa nukkumaanmenoajan jälkeen kuin tuijottaa Hercule Poirottia ja pilkkiä sohvalla. Olen hyvinvointiteollisuuden antiteesi, riittämättömyyden ruumiillistuma. Häviäjä. En jaksa ylläpitää positiivista asennetta tai hyödyntää tehokkaasti niitä harvoja tunteja, mitä minulla on itselleni – mutta samalla tiedän, että suurin ja tärkein tehtäväni on juuri tässä, juuri nyt. Köyhä tai en, lapselleni olen korvaamaton, hänen ainoa vanhempansa.

Suoritan kesää mekaanisesti. Lapsen leikkaushaava aukeaa – takaisin sairaalaan. Lisää antibiootteja. Saan Kelasta vähän rahaa, jolla maksan sähkölaskun. Onneksi meillä on julkisivuremontti ja vuokranalennus, pölystä ja metelistä viis.

En peittele tilannetta läheisiltäni, joista useimmat kyllä ymmärtävät, mutta toisten tuomitsevuus on luettavissa rivien välistä. Olen huomannut, että joskus menestys koventaa arvoja ja myötätunto vähenee samassa suhteessa, ja se tekee minut surulliseksi.

Meillä on kaikesta huolimatta kiva koti ja lapsellani ehjät vaatteet. Toimin yrittäjänä halutuilla aloilla. Silti minulla ei ole varaa ostaa itselleni uusia alusvaatteita tai käydä lääkärissä, mitä kipeästi tarvitsisin. Terveyskeskuksen portinvartijalta en saa kaipaamaani lähetettä julkisen puolen palveluihin. Tapaan ihmisiä mieluummin kävelyllä kuin kahvilassa, koska se maksaa.

Pahimmalta tuntuvat holhoavat neuvot siitä, mitä minun pitäisi tehdä ja mihin keskittyä. Köyhyys opettaa, että ihmiset harvoin osaavat kohdata toista ihmistä tilanteessa, minkä he itse kokisivat kestämättömäksi. Ilmeisesti on helpompaa syyllistää ja vastuuttaa toista kuin sanoa, että onpa paska tilanne enkä edes tiedä, mitä sanoisin, mutta tässä olen. On helpompaa ajatella, että jos tekisit niin kuin minä sanon, asiasi korjaantuisivat, tai että omaa tyhmyyttäsihän tuo on kun et ole säästänyt itsellesi puskuria (mistä?). En kaipaa neuvoja enkä sääliä, haluan puhua ihan tavallisista asioista. Lapsen sairastuminen vie monet ihmiset etäälle meistä, mutta ei onneksi kuitenkaan kaikkia.

Rahattomuus itsessään tekee näköalattomaksi ja yhdistettynä väsymykseen se lamaannuttaa. En osaa olla innovatiivinen, mutta olen myös huomannut häpeän hiljalleen vaihtuneen terveeseen ylpeyteen sitkeästä sisukkuudestani. Selviytymiseen liittyviä paniikkitiloja on entistä harvemmin ja ne kestävät vähemmän aikaa. Köyhyys, vaikkakin perusturvaa järkyttävä asia, ei ole teema, mitä kauheasti ajattelen. En oikeastaan edes puhu köyhyydestä, vaikka olemme hyvinvointivaltion asteikoilla mitattuna miinuksen puolella.

Kesä kulkee kohti loppuaan. Lapsi alkaa toipua ja näen valoa tunnelin päässä. Iloitsen, että olen onnistunut pitämään taloutemme pinnalla enkä ole menettänyt luottotietojani. Vähävaraisuus opettaa taitavaksi. Kun ei osta, säästää sata prosenttia. Saamme sairaalasta vihreää valoa ja lapsi voi aloittaa päiväkodin. Kahden ja puolen kuukauden hengityksen pidättelyn jälkeen romahdan sohvalle makaamaan. Tekemättömät asiat eivät odota, ja lepo jää lyhyeksi. Onneksi töitä tulee. Onneksi. Vähän kerrallaan asiat alkavat jotenkin selvitä.

Aina ne jotenkin selviävät. Kunhan mitään yllättävää ei enää tapahtuisi.

Olen työn touhussa, kun päiväkodista soitetaan. Lapsen leikkaushaava on auennut ja vuotaa verta. Olen tehnyt töitä kaksi viikkoa, pankkitili on edelleen katteeton. Tipun kuiluun, mutta samalla joku kiittää ilmoituksesta äänelläni, laittaa kengät jalkaan ja lähtee rientämään kohti päiväkotia. Lapsen housut ovat veressä ja hän itkee. Soitan sairaalaan. Kirurgi on koko päivän leikkauksessa, minulle kerrotaan. Onneksi olen oppinut taitavaksi haavahoitajaksi. Suihkutan kirkuvaa lasta kylpyhuoneessa veren valuessa lattiakaivoon. Taputtelen kuivaksi, desinfioin käteni, laitan suojakäsineet, levitän antibioottisalvaa, laitan haavataitoksen ja teippiä. Otan syliin, halaan ja lohdutan. Kyllä me tästä selvitään, rakas. Äiti ei jätä sinua koskaan yksin.

Seuraavaksi pupulla on haava jalassa ja sekin pitää hoitaa, sitten nallella. Pehmoeläinten laastariksi kelpaa maalarinteippi. Haavataitokset maksavat kympin kappale ja ne pitää ostaa itse. Viikossa menee neljä taitosta. En voi olla ajattelematta, millä maksan nekin ja samaan aikaan häpeän ajatuksiani – lapsen toipuminen on tärkeintä! Mutta niin on myös se, että meillä on ruokaa, pyykinpesuainetta ja vessapaperia.

Puhelimeni kilahtaa ja näytöllä vilkkuu ääniviesti. Pian kuulokkeista kuuluu Välimeren äärellä asuvan ystäväni ääni: ”Voi saatanan saatana! Nyt se helvetin papukaija karkasi! Mitäköhän toi naapurin mummo nyt sanoo? Voi perkele! No ei tässä varmaan auta kuin lähteä ulos etsimään sitä. Saatanan saatana. No mutta mitäs teille kuuluu?”

Niin, elämä on tämmöistä. Toisilla karkaa papukaijat ja toisilla työaika. Jos katselen lintuperspektiivistä, vaikka sen papukaijan, olen kuitenkin etuoikeutetumpi kuin 99 % maailman väestöstä. Etuoikeutetun on vaikea pohtia näennäistä ahdinkoaan ahdistumatta samalla siitä, että oma ahdinko olisi toiselle helpottava paratiisi.

Kerron lapselle karanneesta papukaijasta. Hän riemastuu ja alkaa leikkiä papukaijaa, levittää pienet käsivartensa ja liihottelee ympäri olohuonetta matkien puhettani papukaijan äänellä. Häkistä vapautuneet linnut viis veisaavat vuotavista haavoista, ne lentävät, lentävät vaan, nauttivat maisemista, kaartelevat ja kakkaavat sen vit**maisen lapsiperheneuvonnan naisen päähän. Ne sirkuttavat, kujertavat, kirkuvat ja säksättävät ja usein kuuluvat, mutta eivät näy.

Me selviämme kyllä tästäkin. En tiedä, miten, mutta me selviämme. Olen samaan aikaan uppoava laiva ja korkeuksissa liitelevä lintu, olen lohduton ja täynnä toivoa.”

– Mili

P.S.

Jos haluat auttaa perheitä selviämään, voit auttaa esimerkiksi Vennerin kautta:

#lapsellelounas -kampanja tukee lapsiperheitä ruokakassien avulla turvatakseen lämpimiä aterioita myös poikkeustilan aikana. Kampanjan organisoi Venner, ja siinä ovat sen ensimmäisessä vaiheessa mukana myös Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiö Itla, Ensi- ja turvakotien liitto, Lastensuojelun Keskusliitto, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Marttaliitto, Tiina ja Antti Herlinin säätiö ja Tradeka. Lue lisää ja lahjoita ruokakassi TÄÄLTÄ.

Jos kaipaat itse apua:

Jos tilanne on hankala, älä jää ajatustesi kanssa yksin. Apua vaikeisiin tunteisiin saat mm. Mieli ry:n tukipalveluista.

Mitä me kaikki voimme tehdä toisillemme:

Jos lähipiirissäsi on ihmisiä, jotka ovat yhtäkkiä pudonneet tyhjän päälle, älä neuvo tai holhoa. Kysy, miten voit auttaa. Kysy, mitä heille kuuluu.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
Hei ihana 🥰! Oletko jo tilannut Hidasta elämää -klubikirjeen? Tilaa nyt ja saat -10% alennuskoodin puotiin!
Tilaa
close-image