Kirjoittaja Tiia Jokisalo on toimittaja ja kirjoittaa Ilon voima -blogia henkisestä kasvusta, oman voiman löytämisestä ja sielunpuheen kuuntelemisen tärkeydestä. Hän rakastaa elämän kauneutta ja uskoo maailmankaikkeuden hyvyyteen.
Meillä on valtavasti erilaisia maskeja, joiden takaa operoimme ja suojelemme itseä toisilta. Maskit pitävät sisimpämme turvassa. Ja se on helpompaa siihen saakka, sekä katsella maskeja kuin pitää niitä, kunnes oikeasti oppii tunnistamaan ne.
Mutta kun niitä oppii tunnistamaan, seuraa muutos. Yhtäkkiä sitä huomaa, että tässä ei ollakaan niin aitona toisille ja sitä myöten itselleen kuin mitä on ehkä ennen ajatellut. Ja samalla alkaa nähdä toisten maskien taakse, ja siinä vasta hukassa onkin, kun toisen suu sanoo yhtä ja itse näkee maskin taakse aivan toista.
Toinen puhuu keltaisesta ja itse näkee hänen ajattelevan sinistä. Sitä miettii, ottaako asia puheeksi vaikka näkee, ettei toinen ole siihen valmis vai jatkaako nyökyttelemistä. Ja nyökyttely vie valtavasti energiaa.
Aito kohtaaminen vaatii rohkeutta
Emme läheskään aina kohtaa täällä toisiamme aidosti, vaan kaikessa on mukana siihen hetkeen sopiva maski. Se on turhauttavaakin, kun on itse raivannut tiensä ainakin osasta maskeista vapaaksi ja vastassa on ihmisiä, joilla niitä on vielä pitkä liuta. Mutta samalla myös ymmärrettävää, sillä maskeista vapautuminen vaatii rohkeutta.
Maskeja pidetään, koska me emme ole tottuneet puhumaan totta. Edes itsellemme, saati toisille. Sillä maskit pitävät meidät turvassa. Jos näytämme toiselle vain osan itsestämme tai jonkinlaisen kuorella suojellun puolitotuuden, koemme, että jos toinen hylkääkin, se ei satu niin syvästi.
Näyttäessämme itsemme kokonaan, asetamme itsemme hyvin haavoittuvaan tilaan, sillä silloin meillä ei ole keinoja suojella itseämme. Jos olemme täysin suojatta toisen edessä ja tämä silti kävelee pois, silloin todellinen minuutemme hylätään ja se on hyvin monelle liikaa. Siitä syystä maailmassa on pitkä liuta ihmissuhteita, jossa kumpikaan osapuoli ei tosissaan koskaan kohtaa toistaan.
Kuinka aidosti me sittenkään olemme toistemme kanssa, läheisienkään? Vaatii syvää rohkeutta näyttää itsensä toiselle. Piilotamme osia meistä kenties koko ikämme. Mutta jos näin teemme, samalla riistämme itseltä ja toiselta mahdollisuuden johonkin aivan valtavan syvään. Ja tuo syvyys heijastuu kaikkiin suhteen osa-alueisiin. Kommunikointiin, seksiin, luottamukseen, yhteisiin päämääriin, tapaan olla – kaikkeen. Mutta mitä tarkoittaa maskien riisuminen?
Suojelemmeko itseämme ja muita turhaan?
Emme me suinkaan tietoisesti maskeja pidä, moni ei yksinkertaisesti ole koskaan oppinut kohtaamaan itseään. Mutta maskit ovat siis kaikkea sitä, millä pidämme aidon sisimpämme kätkettynä niin itseltä kuin toisilta. Maskit ovat vuosien saatossa omaksuttuja keinoja selviytyä, suojella, hakea hyväksyntää ja rakkautta, silotella teräviä kulmia itsessä. Ne ovat meidän ja haavojemme välissä ikään kuin laastarina. Maskit ovat selviytymiskeino.
Yksinkertaisimmillaan esimerkkinä maskista voi toimia tilanne, jossa ystävä pyytää palvelusta, mutta emme nyt yksinkertaisesti jaksa. Sen sijaan, että luottaisimme meidän ja hänen väliseen siteeseen ja kertoisimme totuuden, kerrommekin pienen valkoisen valheen.
Suojelemme itseämme, häntä ja suhdettamme. Emme halua tuottaa hänelle pettymystä, emmekä liioin paljastaa hänelle, ettei nyt jaksa. Emme halua hänen ajattelevan meistä pahaa. Samaa tapahtuu kaikessa jatkuvasti. Emme luota, että suhde kestäisi totuuden. Ja tämähän ei ole mitenkään harvinaista, päinvastoin, se on monelle täysin normaali tapa toimia.
Maskia on myös se, ettei sano mitään. Olisi kipeä asia, joka pitäisi nostaa pöydälle keskustelua varten, mutta emme uskalla, koska pelkäämme, että suun avaaminen saa aikaan vyöryn, jonka vuoksi mikään ei ole entisellään. Ja siksi olemme hiljaa. Vaikenemisen maski.
Tai jos parisuhteessa toinen osapuoli antaa toiselle hiukan enemmän kuin itse saa. Aikaansa, panostaan, tunteitaan, sanojaan, syliään, kaikkea hieman enemmän. Hän elää kenties jonkinlaisessa uhrin roolissa, aina minä teen sitä ja tätä, tuo toinen ei koskaan. Toinen puolestaan tuntee painostusta toiselta olla jotakin enemmän.
Askeleet kohti aitoutta
Ensimmäinen askel kohti totuutta ja maskien riisumista on, että asia otetaan puheeksi. Sen jälkeen aletaan kaivaa syitä. Enemmän antava osapuoli voi pohtia, miksi annan enemmän kuin saan, mitä haluan näin saavuttaa?
Syyksi saattaakin paljastua se, ettei hän usko olevansa toisen ajan arvoinen ja on ajautunut kumppanin kanssa tilanteeseen, jossa uskomus ruokkii itseään. Jo pelkästään tuo haava itsessään, “en ole arvokas”, on vetänyt elämään kumppanin, jonka kanssa tuota haavaa saa oikein tosissaan tutkiskella. Hän saattaa myös yrittää kompensoida epätasapainoa antamalla liikaa itsestään ja näin yrittää osoittaa toiselle omalla käytöksellä, että tee kuten minäkin.
Voi kestää vuosia oivaltaa ja sisäistää tämä. Mutta se ei pääty siihen. Kun on oivaltanut, ettei usko olevansa arvokas, sen jälkeen pitää opetella löytämään oma arvo. Ja siihen kuuluu se, että antaa itselleen luvan ottaa vastaan.
Kun ensin on nähnyt itsensä uhrina, joka aina vain antaa, pitääkin opetella näkemään kokonaan eri totuus. Voikin nimittäin olla niin, että hän on valinnut antaa enemmän, koska vastaanottava asema asettaisit hän itsensä alttiiksi hylkäämiselle. Hän siis suojelee itseään olemalla se, joka antaa enemmän, sillä näin hän on niskan päällä ja kontrollissa.
Ja jälleen syvemmälle: Hän ei ole valmis näyttämään itseään puolisolleen niin syvästi. Koko ajan hän on kenties syyttänyt toista, vaikka totuus on, että hän ei itse rohkene paljastaa toiselle sisintään. Rohkene myöntää, että pelkää, että sattuu. Kuinka pinnallisesti tai syvästi voimmekaan kohdata, riippuu täysin siitä, miten valmiita olemme itsemme kanssa.
Maskeista luopuminen vaatii opettelua ja saattaa olla pitkäkin tie. Mutta se on valtavan palkitsevaa. Se vie ihmissuhteet ja suhteen itseen aivan uudelle tasolle. Maskien poistuttua ihminen kohtaa ihmisen tavalla, joka on hyvin kaunista ja hyvin intiimiä. Maskien maailmasta irtautuminen on loputon matka itseen ja toiseen, josta paljastuu aina uusi syvyys. Se polttaa kaiken turhan ja jäljelle jää aitous.
