Japanilaisessa keramiikkataiteessa on termi ”Kintsugi”, eli kultainen liitos. Idea kuvaa epätäydellisyyden, muutoksen ja särkyvyyden kauneutta.
Rikkinäisen astian palat liitetään takaisin yhteen, mutta säröjen häivyttämisen sijaan ne halutaan tuoda esille. Särkymisestä syntyneet halkeamat luovat oman esteettisen ulottuvuutensa, ja niitä korostetaan, usein kultaisella, hopeisella, tai pronssisella liitoksella.
Kintsugin taustalla on zen-buddhalaisuuden wabi-sabi -käsite, jossa keskeistä on epätäydellisyydessä piilevän täydellisyyden ymmärtäminen, sekä elämän luonnollisen kasvun, kulumisen ja jatkuvuuden hyväksyminen.
Voisimmeko ammentaa jotain tuosta vanhasta viisaudesta tähän aikaan, jossa tavoittelemme virheettömyyttä ja muuttumattomuutta?
Elämme kulutus- ja suorituskeskeisessä ajassa, jossa ideat virheettömyydestä ja pysyvyydestä ovat korkeassa arvossa. Luonnolliset vanhenemisen merkit halutaan piilottaa ja käyttökelpoista tavaraa heitetään kaatopaikalle. Aika nähdään vihollisena, katoavaisuuden juoksuhiekkana, jota vastaan tulee kamppailla, sen sijaan, että kulkisimme soljuen sen virrassa.
Energia on aina liikkeessä. Luonnossa kaikki muuttuu jatkuvasti, eikä ihminen ole poikkeus osana luontoa. Muutos on osa kasvua ja laajentumista.
Jos menee metsään suoran mittakepin kanssa, ei löydä yhtäkään täydellistä puuta, mutta jättää pois ajatuksen siitä, millainen puun tulee olla ollakseen täydellinen puu, ei muuta metsästä löydä, kuin täydellisyyttä. On mahdotonta löytää kahta samanlaista kiveä, puuta tai puroa. Edes virtaava vesi ei pysy hetkeäkään samana.
Kun on läsnä ja katsoo tuomitsematta, arvottamatta, ilman ennakkoluuloja, näkee estoitta. Sama pätee siihen, miten katsomme itseämme ja muita ihmisiä.
Säröt, arvet, kivut, halkeamat. Ne ovat tehneet meistä sen ihmisen joka olemme tänä päivänä. Ne eivät kerro heikkoudesta, vaan vahvuudesta. Täydellisyys ei ole virheettömyyttä, elämän koskemattomuutta. Täydellisyys on kyky nähdä itsensä täytenä, juuri sellaisena kuin on.
Kun hyväksymme elämän muuntuvan luonteen, voimme ymmärtää, ettei säröjä ja halkeamia tarvitse hävetä. Päinvastoin. Ne tekevät meistä ainutlaatuisia.
Poikkeuksellisuuden salaisuus on poikkeavuudessa ja juuri epätäydellisyytemme, on se, mikä tekee meistä täydellisiä.
Mitä jos kohtaisimme särkyvyytemme arvokkuudella ja kultaisimme ihmisyytemme halkeamat niiden piilottamisen sijaan?
