Äidin sydämessä on yhtä aikaa ilo ja haikeus lapsen kasvamisesta – Kuinka pieni lapsi olikaan, mihin aika on mennyt?

Silmiin osuu vuoden vanha valokuva lapsesta, ja samalla tuntuu, että molempiin silmiin osuu karva. Mutta se on kyynel. Sydän meinaa pakahtua siitä, kuinka pieni lapsi kuvassa on. Nyt se näyttää jo niin isolta, kolmivuotias.

Valokuvauksen hetkellä ehkä olen katsonut lapsen vauvakuvaa ja itkenyt. Mihin tämä aika vierii? Vuoden päästä varmaan katson tässä hetkessä otettuja kuvia ja itken. Kuinka pieni lapsi olikaan tuolloin. Nyt.

Samaan aikaan kun menneen muisto saa herkistymään (ja ehkä vähän surulliseksikin siitä, että mennyt on mennyttä eikä sitä enää voi kokea uudelleen), koen suurta iloa siitä, kun lapsi kasvaa, kehittyy ja oppii uusia asioita.

Äidin sydän on sillä tavalla suuri, että se suree ja iloitsee yhtä aikaa. Samassa hetkessä on koettavissa menneisyyden muistot ja tulevaisuuden innostus (ihana, kun lapsi oppii pukemaan itse päälle ja pesemään hampaansa!).

Haikean surumielisyyden ja ilon puoleen väliin asettuu jotain olennaisen tärkeää. Tämä hetki. Ymmärrys siitä, että tässä hetkessä lapsi tuntuu isolta verrattuna menneisyyteen, mutta pieneltä suhteessa tulevaisuuteen. Tässä hetkessä on katse, kosketus, elämä ja kaikki tunteet. Siinä se lapsi on, tuollaisena juuri oikean ikäisenä ja kokoisena joka hetki uudelleen ja uudelleen. Kaiken arjen, uhman ja kauppakassien (plus reppujen) roudaamisen keskellä tämä hetki on jotain, mikä ei koskaan palaa.

Ei ole sitku-hetkeä, sitä kun nautin lapsen parhaista puolista ja olen saavuttanut kaiken sen, mitä elämältä haluan. Ei, sellaista hetkeä ei tule. Päivät soljuvat omalla painollaan, asioita tapahtuu, teen ”tärkeitä” asioita ja jonain päivänä huomaan, että lapset ovat aikuisia. Haluan huomata, kun lapset ovat pieniä, että elämä on tällä hetkellä kaikessa kaaoksessaan sellaista, mitä tulen myöhemmin kaipaamaan.

Sitä, kun pieni lapsi juoksee syliin. Sitä, kun luetaan yhdessä iltasatua tai jutellaan asioista iltapalalla. Ja siihen pakettiin kuuluu myös se, että herätään yöllä lapsen takia, painetaan selkähiessä kantojuhtana työpäivän jälkeen kaupan kautta kotiin ja sen jälkeen kuunnellaan lasten riitelyä.

Kaikissa hetkissä, kaikissa tilanteissa on aina kaksi puolta, kaksi tunnetta. Niin menneessä, tässä hetkessä kuin tulevassa.
Kaikki on siis täydellisesti nyt. Kaikkine tunteineen ja kaikkine kokemuksineen. Siinä ne lapset ovat, tämän hetken elämäni matkaa lähellä.

Kun katson valokuvaa ja edessäni touhuavaa lasta, ymmärrän, että saadessaan katsoa lapsensa kasvavan, äiti kokee elämästä jotain poikkeuksellisen suurta. Yhdessä ainoassa hetkessä.

Teksti on kirjasta Lasten oppeja äideille, joka jokaisen äidin voima- ja lohtukirja. ”Tämä pitäisi saada luettavaksi jo synnäreillä”, sanoi joku. Tunnetko jonkun äidin, joka kaipaisi lohduttavia sanoja? Lue lisää kirjasta TÄÄLTÄ.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: