Isovanhemmuus tuo iloa ja merkitystä elämään – ”Sydän täyttyy pakahduttavasta onnesta, kun pienet kädet kietoutuvat ympärille”

Kirjoittaja Mari Bergström on 45-vuotias nainen, äiti, mummo, poliisi ja seksuaalineuvoja. Hänen sydämensä kutsumus on lisätä ihmisten välistä myötätuntoa ja rummuttaa maailmalle seksuaalisuuden ilosanomaa.

 

Se oli joku talvinen ilta. Kaikki lapset olivat tulossa käymään ja tein heille ruokaa. Olen aina vähän myöhässä omista aikatauluistani, ja niin olin silloinkin. Hääräsin keittiössä paistinpannun kanssa, kun lapset tulivat ja sanottiin iloiset moit. Kiinnitin huomiota esikoisen avopuolison olemukseen. Se keijukainen vaikutti jotenkin jännittyneeltä. Hän oli kääriytynyt isoon huiviin ja näytti niin pieneltä ja herkältä siellä alla. Mietin, että olivatkohan he riidelleet.

Esikoinen pyysi, että lopeta äiti nyt hetkeksi se tekeminen. Sitten en muistakaan, että miten kaikki tapahtui. Näytettiinkö minulle ultrakuvaa? Sanottiinko, että sinusta tulee mummo? En muista. Muistan kyllä ajatelleeni, että sen takia tuo keijukainen oli niin jännittyneen oloinen. Eivät he olleetkaan riidelleet.

Läsnäoloa ja rakkautta

En muista sitäkään mitä ajattelin, kun sain lapsenlapseni ensimmäistä kertaa syliini. Muistan kyllä sen, miten en enää huomannut muita huoneessa olijoita. Tietoisuuteni täytti tuo pieni poika ja siinä oltiin vain me kaksi – onni ja rakkaus.

Isovanhemman rooli on hieno, tässä todella saa rusinat pullasta. Lapsenlapsi tulee syli avoimena ja silmät ilosta säihkyen mummolaan. Ja mummo ottaa hänet vastaan samalla tavalla, syli avoimena ja silmät ilosta säihkyen. Kun ei tarvitse jaksaa arjen aikaisia herätyksiä, ei nälkäisiä kauppareissuja tai kotitöitä lapsi jalkaan takertuneena, on helppo keskittyä olennaiseen. Ja olennaista isovanhemmuudessa on läsnäolo. 

On olemassa tutkimustietoa siitä, että lapset ja nuoret kokevat erityistä hyväksytyksi tulemisen tunnetta isovanhempien seurassa. Isovanhempi taas harjoittaa huomaamattaan tietoisuustaitojaan lapsenlapsen seurassa. Lapsenlapsen kanssa vietetty aika lisää iloa ja merkityksellisyyden tunnetta elämässä. On helppo keskittyä vain käsillä olevaan hetkeen. Pieni ihminen vetää mukaansa tutkimaan ötököitä, ihmettelemään ikkunaruudussa näkyvää kämmenen jälkeä, nauramaan mummon sukassa olevaa reikää. Sydän täyttyy pakahduttavasta rakkauden tunteesta, kun pienet käsivarret kietoutuvat kaulan ympärille ja tyyppi sanoo painokkaasti: mulla on ollut sua ihan kauhee ikävä! Ja niin mullakin on ollut sua, senkin marakatti!

Läsnäolon ja mukanaelämisen malli

Kun omat lapset olivat pieniä, sain aina heidän isovanhemmiltaan apua lasten hoitoon. Minulle on ollut itsestään selvää, että olen mukana omien lastenlasteni elämässä. Autan pyydettäessä ja vietän muutenkin aikaa lapsenlapseni kanssa. Asumme lähellä toisiamme. Se tekee tapaamiset helpoiksi ja mahdollistaa pikaiset “voitko olla tyypin kanssa tunnin-kaksi?” -tyyppiset hälytykset.

Meillä on toiminut tämä vanhemmuus vs. isovanhemmuus homma hienosti. Lapsenlapsellani on ihanat ja mainiot vanhemmat ja he antavat minun mummoilla sydämeni kyllyydestä. Olen onnellinen siitä, että heillä ei ole mitään kynnystä pyytää apua. Ja toisaalta kukaan ei loukkaannu, jos joudun sanomaan, etten pysty tällä kertaa auttamaan. 

Kun lapsenlapseni äiti palasi äitiyslomalta töihin niin jäin vuorotteluvapaalle vuodeksi hoitamaan lapsenlastani. Ymmärrän olla suuresti kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja ymmärrän, että se on etuoikeus. Lapsenlapseni oli hiukan vajaa vuoden ikäinen kun aloitin mummoloman. Me teimme yhdessä ihan tavallisia asioita, syötiin aamupuuroa, ulkoiltiin ja käytiin metsässä. Tämän yhdessä vietetyn vuoden aikana välillemme syntyi erityislaatuinen suhde joka on minulle kultaakin kalliimpaa. 

Tärkeät yhteiset jutut

Meillä on lapsenlapseni kanssa omat jutut jotka toistuu joka kerran kun ollaan yhdessä. Luetaan, tehdään legotorneja, käydään puistossa, syödään ja jälkkäriksi otetaan kolme piparia. Välillä mummo on vähän poikki ja silloin katsotaan Yle Areenasta tai Netflixistä luonto-ohjelmaa. Nämä rutiinit tuntuvat tärkeiltä ja arvokkailta.

Meillä on esimerkiksi “karkki-kirja”, ihan pienille lapsille tarkoitettu katselukirja, jossa on eri teema joka aukeamalla. Yhdellä aukeamalla on karkkeja, joita aina napsimme. Tai lapsenlapsi napsii ja mummo kauhistelee. Se naurattaa neljävuotiasta kovasti ja yhdessä vaiheessa hän hauskuutti vanhempiaan kovaäänisellä “karkki on yök” -huutelulla. Yhdellä aukeamalla on eläimiä jotka esittävät päivästä riippuen milloin ketäkin läheistä. Lapsenlapseni on kuitenkin itse aina karhu, mummo on aina leijona ja apina taas on aina setä. Tämä kirja on niin rakas, että se on jo moneen kertaan teipattu uudestaan kasaan. Nytkin se jo taas odottaa kahdessa osassa teippaamistaan.

Muistan oman mummini lämpimänä ja hyväksyvänä. Mummin luona syötiin aina jauhelihakastiketta ja makaroonia ja jälkkäriksi Jacky-makupalaa – sitä kaakaon makuista. Sitten mentiin mummin kanssa uimahalliin tai Seurasaareen ruokkimaan oravia. Välillä pidettiin pikkuveljen kanssa hauskaa pukeutumalla mummin vaatteisiin, ja mummi otti meistä valokuvia. Muistoissani mummin kanssa vietetyt päivät olivat täynnä naurua, hellyyttä ja turvaa. Voisin vaikka vannoa, että joka ikinen päivä paistoi aurinko!

Minulla on välillä tapana jäädä kellumaan siihen ihanaan ja rakkaudelliseen tunteeseen, jonka mummona olo minussa synnyttää. Erään tämmöisen kellunnan aikana tajusin, että isovanhemmuus on paras ja kaunein palaute, jonka olen esikoispojaltani saanut. En ole häneltä koskaan kysynyt mitä hän tästä ajattelee.

Ehkä teen sen tänään.