Ihastuin tyttöön ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Sen tajuaminen ei ollut minulle ongelma, eikä järkyttänyt lainkaan, olin jollain tapaa tiennyt jo pitkään olevani biseksuaali, enkä koskaan ajatellut sen olevan väärin. Minua jännitti ainoastaan neljä vuotta myöhemmin, kun päätin kertoa vanhemmilleni – muistan kun nojasin äitini keittiössä tiskipöytään ja takeltelin asiaa ulos viisi minuuttia. Äitini sanoi silloin minua halaten, että oli tiennyt jo pitkään. Isälleni tulin kaapista niin, että puoli sukua oli todistamassa, eikä kukaan katsonut kieroon tai tuominnut – ainakaan niin että minä olisin sen huomannut.
Voisin sanoa, että minulle oma seksuaalisuuteni on ollut helppo asia, eikä minun ole tarvinnut kohdata häpeää siitä, ketä rakastan. Mutta tiedän ihmisiä, joille asiat eivät ole olleet niin helppoja. Osa on joutunut pahoinpidellyksi tai jopa tapetuksi sen takia, että rakastaa samaa sukupuolta olevaa. Muutama vuosi sitten kuulin tutultani, että hänen homokaverinsa oli hakattu henkihieveriin kadulla. Käsittämätöntä ja surullista. Miten tällaista voi edelleen tapahtua?
Me kaikki haluamme rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kaikki haluamme tulla hyväksytyksi ja nähdyksi.
Jos sinusta tuntuu, että on olemassa vääränlaista rakkautta, toivon, että kysyt itseltäsi: miksi sinulta on pois se, ketä joku toinen ihminen rakastaa? Miten keneltäkään toiselta ihmiseltä voisi viedä pois oikeuden johonkin niin perustavanlaatuiseen tarpeeseen? Jos kuvittelet hetken, miltä tuntuisi jos joutuisit häpeämään rakkauttasi toiseen ihmiseen, miltä se tuntuisi?
Välillä tulee vastaan kyseenalaistavia kommentteja, miksi pitää järjestää Prideja – eiväthän heterotkaan huutele seksuaalisuuttaan mielenosoituksissa. No, niin kauan, kun ei ole tasa-arvoa. Niin kauan kun on häpeää, tuomitsemista.
Sillä lopulta, jokainen ansaitsee tuntea itsensä hyväksytyksi. Yhdenvertaiseksi. Nähdyksi sellaisena kuin on. Rakastetuksi. Jokaisella meistä on oikeus rakastaa toista ihmistä, sukupuolesta riippumatta.
