Kun olin teini-ikäinen, eräs tuntemani mies oli useasti väkivaltainen minua kohtaan.
Suljin asian sisälleni piiloon vuosiksi ja toisaalta kun sen välillä muistin, ajattelin ansainneeni kaiken. Se oli keinoni suojautua, selvitä eteenpäin. Vasta vuosia jälkeenpäin jouduin kohtaamaan asian kokonaan uudelleen. Minun oli kohdattava viimein kaikki se, minkä olin kauan sitten painanut piiloon sisälleni.
Siitä alkoi pitkä prosessi, joka oli täynnä kipeitä kohtaamisia muistojen kanssa. Yksi näistä oli hyvin konkreettinen. Jouduin tilanteeseen, missä minun oli käveltävä rakennuksen ohi, jossa yksi näistä kipeistä asioista tapahtui. Tunsin, miten sisälläni kuohui. Pelkoa. Olisin halunnut vain kääntyä ympäri, vältellä, unohtaa kaiken uudestaan.
Ihminen on kuitenkin luotu selviytymään. Paikoista, joissa on fyysinen keho kovilla – mutta myös niistä, missä emotionaalinen kuorma tuntuu mahdottomalta kantaa. Ehkä juuri tuo selviämisvietti minussa sai ottamaan askeleita eteenpäin. Vaikka kuinka tunsin halua kääntyä toiseen suuntaan, tiesin ettei se voisi enää olla vaihtoehto. Ymmärsin siinä hetkessä, että pelonsekainen paniikki sisälläni ei lopulta ollut minun tunteeni, tämän aikuisen naisen joka tänä päivänä olen, vaan sen pienen nuoren tytön, joka minussa edelleen eli. Sen tytön, joka palasi sillä sekunnilla tuohon kipeään hetkeen vuosien taakse.
Ymmärsin, että minun täytyisi nyt jos koskaan olla itse itselleni se ihminen, jota silloin teininä niin kovasti kaipasin ja tarvitsin. Kuvittelin ottavani kädestä sitä pientä, 14-vuotiasta minua. Kävelin tytön kanssa talon ohi, toistaen hänelle koko ajan mielessäni: ”Kaikki on hyvin. Sä olet turvassa nyt, enää ei ole hätää.”
Noiden sanojen toistaminen ja oman itseni kannattelu tilanteessa, jossa luulin etten voisi itseäni kannatella, muutti jotain. Energian tapahtuneen ympäriltä. Kaiken, mitä tuohon yksittäiseen kipeään tapahtumaan kauan sitten oli latautunut. Hengitin syvään, kun tunsin sisälläni omat sanani. Uskoin silloin, että kaikki todella oli hyvin.
Meille kaikille on tapahtunut elämässä kipeitä asioita. Pieniä, isoja tai jotain noiden väliltä. Joku on kokenut kiusaamista. Toinen vähättelyä. Jotakin on petetty pahasti. Toinen ei uskalla kokeilla aikuisena siipiään, kun on lapsena kuullut tarpeeksi usein, ettei hänestä tulisi mitään. Jokaisella meillä on mukanamme asioita, jotka on lopulta selviytyäkseen ollut pakko piilottaa sisimpäänsä.
Mitään ei kuitenkaan voi pitää piilossa loputtomiin. Asiat tulevat kyllä esiin, aivan varmasti. Ihmissuhteissa, tai sellaisina hetkinä kun tunnet toistavasi samaa kaavaa, samaa virhettä uudestaan ja uudestaan. Ehkä jähmetyt, suutut tai reagoit voimakkaasti tilanteessa, jota jälkeenpäin ihmettelet; mitä hittoa oikein tapahtui. Ehkä palaat paikkaan, jossa sinuun sattui kovasti. Ja haava, joka sisällesi jäi, repeää auki. Sellaisesta ei pääse yli, ei ympäri. Läpi meneminen on ainoa keino parantua, jatkaa eteenpäin.
Kun vihdoin uskallat katsoa kipeää kohtaasi – muista, sinä olet se, joka voit parhaiten auttaa itseäsi. Ole itse itsellesi se turva, aikuinen, tuki, jota joskus eniten kaipasit. Ota kädestä sua, lasta sisälläsi, sano hänelle ne sanat joita eniten tarvitsit.
Haavasi paranee, mutta siitä jää jälki. Tuo jälki sulautuu osaksi historiaasi. Osaksi elämääsi, omaa aikajanaasi. Palaseksi, jota uskallat katsoa, josta voit puhua. Eikä sillä silloin ole enää valtaa satuttaa. Silloin, sinusta tulee vapaa.
—
Jos tunnistat tekstiä lukiessasi haavan itsessäsi, mutta et tiedä miten auttaa itseäsi tai selviytyä eteenpäin – tässä muutama itseäni auttanut vinkki:
- Hae apua (tai jos sinulla ei ole voimia, pyydä läheistä etsimään). Kenenkään meistä ei kuulu jäädä yksin, ja joitakin haavoja on mahdotonta lähteä tutkailemaan ilman tukea. Apu voi olla ammattiapua, vertaistukiryhmiä, mitä vain. Selvitä, mitä paikkakunnallasi on tarjolla.
- Muista auttaa myös itse itseäsi. Voit tutustua omiin tunteisiisi, tunnelukkoihisi, käyttäytymismalleihisi. Olen itse saanut valtavasti apua itsetutkiskelun ja kirjoittamisen kautta. Kukaan toinen ei voi tietää tarinaani, eikä osaa sanoittaa sitä. Sinun on itse tutustuttava siihen, vaikka se tekisi kuinka kipeää tahansa. Se helpottaa kyllä, ajan kanssa.
- Kun käsittelee vaikeita menneisyyden tapahtumia, tarvitsee myös ankkureita, joilla pysyy nykyhetkessä. Sinun ankkurisi voi olla mitä vain, mistä pidät. Se voi olla liikettä, kävelyä ulkoilmassa, kirjoittamista, kutomista, leipomista. Milloin sinä olet parhaiten läsnä tässä hetkessä, mistä nautit?
- Ole armollinen itseäsi kohtaan. Joidenkin haavojen parantuminen vie kauan. Juuri nyt sinun ei tarvitse olla missään muussa pisteessä, kuin siinä missä olet. Anna itsellesi aikaa toipua.
- Muista, että sinä selviät kyllä. Sen, mitä sulle on tapahtunut, ei tarvitse määrittää koko elämääsi eikä kaikkia tulevia ihmissuhteitasi.
