Olen nähnyt läheltä, mitä loppuun palaminen voi saada aikaan. Miten ihmisen elinvoima pikku hiljaa kutistuu, miten ilo ja yhteys katoavat. Miten tilalle astuu pelko tai turta olo. Olen seurannut vierestä, miten ihminen kadottaa itsensä. Olen nähnyt, miten helposti ja salakavalasti se tapahtuu. Ja miten vaikeaa siihen on toisen puuttua. Olen nähnyt, olen tuntenut ja olen pelännyt tuota loputtoman pitkältä näyttävää ”harmaata tunnelia” teini-ikäisestä asti.
Pari vuotta sitten katsoin omaa pelkoani silmästä silmään silloisessa päivätyössäni. Kuljin kohti tilannetta, jossa omat voimavarani hupenivat kilpaa kalenteriviikkojen kanssa. Tarkkailin muutoksia kehossani: Vastustuskyky notkahti, ja flunssat seurasivat toisiaan. Poskiontelontulehdus jäi päälle, iskiaskipu raastoi hermoja, ja tulehtunut kantapää pysäytti minut kahdesti. Oli vaikeaa seistä, istua ja liikkua.
Kehon krempatessa myös mieli musteni. Luovuus ja ilo väistyivät, kun suoritin ja selviydyin. Vielä tämä ja tuo projekti. Jotta sain kaikki työni tehtyä, piti pyyhkäistä tunteet sivuun ja painaa robottivaihde päälle.
Kuulostaa kauhukuvalta ihmiselle, joka on kaikin tavoin halunnut välttää työuupumuksen ja tottunut pitämään huolta itsestään. Kauheaa se toki onkin, jos keskityn vain yllä olevaan tarinaan. Onneksi elämä ei ole mustavalkoista, vaikka mieli toisinaan niin väittää.
Opin tuon vuoden aikana valtavasti. Opin sanomaan rivakammin ei. Opin puhumaan kipeistä asioista ääneen. Opin pyytämään apua. Opin tulemaan toimeen riittämättömyyden tunteeni kanssa. Tarkkailemalla kehoani ja oman olotilani heikentymistä, opin tunnistamaan, mikä minulle on liikaa.
Opettelin irti itseni vertaamisesta muihin. Aloin pikkuhiljaa hyväksyä omat erityisyyteni ja herkkyyteni. Opin tunnistamaan, mitkä asiat työssä minua kuormittavat ja mistä saan voimaa. Opin arvostamaan sisäistä ääntäni. Opin myös, että uupuminen ei ole pelkästään mielen väsymistä vaan syvästi kehollinen prosessi.
Ennen kaikkea opin, että pelko ei määrää kohtaloani. Loppujen lopuksi olen itse ohjaksissa. Minä päätän, mihin asti kuljen polkua, joka vie minua kauemmaksi itsestäni.
Olen todella kiitollinen, että lopulta uskoin kehoni viestejä. Kun mikään ei muuttunut työpaikalla, päätin itse vaihtaa maisemaa. Uskon, että moni uupumus voitaisiin välttää, jos oppisimme kuuntelemaan kehomme viestejä paremmin ja asettaisimme oman hyvinvointimme etusijalle.
Minulle seinä ei lopulta tullutkaan vastaan. Samalla selätin myös yhden suurimmista peloistani. Burn out -apina on viimein hiljentynyt, sisäinen leijonaemo sen sijaan vahvistunut. Tein lisää tilaa rauhalle ja lempeydelle, luovuudelle ja läsnäololle. Eivätkä ne lopulta olleet kadonneet mihinkään. Odottivat vain sisälläni, että antaisin niiden tulla esiin. Nyt tiedän, kuinka paljon niitä tarvitsen. Nyt tiedän, että kukaan ei vie niitä minulta pois. Enää ei tarvitse pelätä.
