Yksi vaikeimmista harjoituksista, joita ohjaan koulutuksissa, on tämä: Jokainen miettii muista ryhmäläisistä jotakin kannustavaa ja kirjoittaa sen muistiin. Sitten on aika sanoa kauniit sanat ääneen, niin että kaikki vuorollaan asettuvat vastaanottamisen kohteeksi ja muut antavat hänelle positiivisen palautteensa.
Tehtävänä on siis vain kuulla, mitä hyvää muut haluavat sinulle sanoa. Yksinkertaista, mutta ei sittenkään.
Kun kysyn, kumpi oli vaikeampaa – antaa kohteliaisuus toiselle vai ottaa muiden sanat vastaan – vastaus on yksimielinen.
Vastaanottamisessa on jotain meille vierasta. Me kaikki haluamme hyvää, mutta kun sitä on tarjolla, emme ota sitä vastaan täydesti, jos ollenkaan. Ei tää nyt oikein mitään ollut. Kehut jäävät killumaan ilmaan tai kuitataan kömpelösti vitsillä.
Vastaanottamisen lahja on kuitenkin osa luonnollista kasvun ja luovuuden kiertoa. Kukaan ei ole täällä vain antamassa ja puurtamassa. Jos teet niin, olet kuin kukka, joka piiloutuu viereisten kukkien taakse tukemaan niitä, mutta unohtaa itse kukoistaa. Kukat eivät tee niin! Ne venyttäytyvät koko pituuteensa, ottavat maasta veden ja ravinteet ja ilmasta valon, kukkivat toisten vierellä jokainen rohkeasti erikseen.
Olet ansainnut aikasi auringossa, muuten jäät nupuksi.
Jos olet ahkeroinut kovasti koko vuoden, olo saattaa olla voipunut. Pysähdy silti huomaamaan kaikki, mitä olet tänä vuonna saanut aikaan. Älä katso sitä mikä puuttuu, mikä meni eri tavalla kuin olit suunnitellut tai mikä vielä häiritsee täydellisyyttä vaativaa silmääsi.
Keskity siihen, miten ajatuksesi tulivat todeksi ja näkyväksi. Ihmettele ja ihastele, mitä osasit ja opit. Sinä sait sen aikaan! Omista aikaansaannoksesi, älä vain piilota sitä jonnekin. Wau, tässä onnistuin. Jos et halua huudella suureen ääneen, sano ainakin itsellesi. Onnistuminen on huikea osa matkaa.
Jos toisten arvostus puuttuu, älä jää odottamaan sitä. Kiitä itseäsi sitäkin suuremmalla antaumuksella. Matkasi on ensisijaisesti sinua varten.
