Minulla on tänä päivänä täysi luottamus ja usko lapsiini. Uskon, että elämä antaa ja ottaa, täydellisessä tasapainossa, aina meidän parhaaksemme. Mielenkiinnolla seuraan lasteni seikkailuja koulumaailmassa, sillä kummasti ne sattuvat tasapainoittamaan ja antamaan aina niitä kokemuksia, joita kotona ei ole saanut vielä kokea. Elämä lasteni vierellä kulkien on mielenkiintoinen seikkailu, enkä malta odottaa, että he iltaisin kertovat, mitä heille on sattunut ja tapahtunut.
En ole aina ollut näin tyynen luottavainen. Kahden ensimmäisen lapseni kanssa olin pitkään pelosta jäykkä. Suojelin heitä liikaa, vein heidän voimiaan hoitamalla kaiken heidän puolestaan. Omat voimani olivat myös vähissä, sillä puhuin kuin papupata, käskin, selitin, sanoitin ja opetin, kasvatin isolla koolla. Arki oli raskasta. Täytin tauotta kaikkia lasteni tarpeita, palvelin heitä ja laiminlöin tyystin oman hyvinvointini ja omat tarpeeni.
Lapseni hokivat ”Minä itte!” ja halusivat olla mukana ja osallistua, mutta minä halusin tehdä mieluummin kaiken itse – nopeammin ja paremmin. Löysin lopulta itseni itkemästä rätti kädessä, siivotessani lasten jälkiä. Lapseni eivät kunnioittaneet minua pätkän vertaa, eivät tehneet mitään minua auttaakseen! Mutta olinko ikinä antanut heidän tehdä mitään? En voinut syyttää lapsiani. En itsekään kunnioittanut itseäni, niin miksi lapsenikaan olisivat?
Olin kuvitellut hyvän äidin olevan hössöttävä ja huolehtiva tehopakkaus, joka laittoi lapsensa aina kaiken muun edelle. En voinut käsittää, kun lentokoneessa kuulutettiin, että happinaamari laitettaisiin ensin omalle naamalle, sitten vasta lapsille.
Olinkin jo todella huonossa hapessa, kun sain käsiini Tom Hodgkinsonin kirjan Joutilaat vanhemmat. Kirja suututti, sillä sen mukaan olin toiminut äitinä aivan väärin, mutta en silti malttanut olla lukematta sitä loppuun.
Minä itte – anna lapsen kokea ja oppia virheistään, oli kirjan kultainen sääntö ja lopulta minua jo nauratti. Olisi pitänyt kuunnella lapsia.
Opin kirjasta, että lapsesta on todella tukahduttavaa, jos hän on vanhempiensa elämän keskipiste. Kontrollointi viestii uskon puutetta, ja ymmärsin, että kun en ollut itse uskonut itseeni, minun oli ollut vaikea uskoa lapsiini ja siksi kontrolloin heidän joka liikettään.
Miten ärsyttävää minustakin olisi, jos joku hääräisi ympärilläni koko ajan ja kyselisi onko kylmä, onko kuuma, onko pissahätä, onko nälkä, joisitko vettä, oletko väsynyt, haluatko leikkiä, mennäänkö puistoon, haluatko piirtää, oletko siivonnut huoneesi, mitä mietit, mitä haluat…
Kaikki tämä hyväntahtoinen, mutta uskonpuutteesta ja pelosta tuleva huolehtiminen viestitti, etteivät he osanneet huolehtia itse itsestään ja tarvitsisivat aina muita vierelleen auttamaan. Ilmankos lapseni olivat minuun ripustautuneita! Olin hyvää vauhtia tekemässä heistä läheisriippuvaisia.
Piti oppia hyväksymään, että helposta elämästä lapseni eivät saisi oppeja ja kokemuksia. Lasteni luottamus omaan voimaansa katoaisi, jos jatkuvasti viestittäisin, etteivät he osaa tai pysty. Lapseni passivoituisivat, laiskistuisivat ja muuttuisivat pelokkaaksi kohdatessaan haasteita. He olisivat aina ohjeistuksistani riippuvaisia, jos en lopettaisi heidän jatkuvaa neuvomistaan.
Ymmärtämällä, että jokainen tappio, riita, suru, moka ja onnistuminen olisivat suuria opetuksia ja lahjoja lapsilleni, pystyin lopettamaan liian huolehtimisen ja vapauduin nauttimaan joutilaammasta äitiydestä.
Unohdin lasteni kehittämisen ja aloin kehittää itseäni. Mietin aina sitä, mitä minä omilla teoillani ja sanoillani viestitin lapsilleni ympäröivästä maailmasta.
Keskityin omaan onnellisuuteeni, koska halusin, että lapsenikin aina keskittyisivät omaansa. Opettelin pyytämään mitä haluan ja asettamaan rajoja, sillä nämä taidot halusin lapsillenikin. En enää ruikuttanut ja valittanut, koska en halunnut lasteni oppivan minulta marttyyriasennetta. Halusin lapsistani kasvavan aikuisia, jotka eivät mene rikki vastoinkäymisistä, pettymyksistä ja suruista. Heidän tulisi oppia olemaan kaikkien tunteidensa kanssa, siksi annoin lasteni rauhassa kokea kaikkia tunteita, tukien heitä läsnäolollani, suu kiinni ja neuvomatta. Oi, mikä viisaus lapsissani asuikaan!
Maailma ei kaatunut, kun he välillä tunsivat nälkää, kylmyyttä tai väsymystä. Pidin suuni visusti kiinni, kun he lähtivät pakkasella kouluun muodikkaasti rikkinäisissä farkuissaan ilman hanskoja. Tiesivät kyllä missä kalsarit ja hanskat olivat, jos niitä tarvitsivat, ajattelin joutilaasti. En enää silotellut enkä varmistellut heidän tietään.
Lasteni piti oppia tunnistamaan mitä he milloinkin tarvitsivat. Heillä piti olla rohkeutta pyytää sitä, nöyryyttä myöntää virheensä, ja viisautta pyytää anteeksi, kun tekivät virheitä opetellessaan pois äitinsä helmoista.
Kokemus on ainoa oikea opettaja ja halusin taata lapsilleni vapauden saada kaikenlaisia kokemuksia. Halusin lasteni olevan sitkeitä ja uskovan omiin kykyihinsä. Opettelin kärsivällisyyttä odottaa, kun lapseni harjoittelivat eri elämäntaitoja. Ai miten helppoa olisi edelleen tehdä itse, kerralla, nopeasti ja täydellisesti, mutta purin hammasta ja kannustin.
Kysyin aina mielessäni: ”Antaako tämä hänelle voimaa vai vienkö tällä hänen voimansa?”
Haluan oppia kaikissa tilanteissa säilyttämään lapsen oman voiman, siksi lasten palveleminen ja lasten puolesta tekeminen ei tule enää mieleenikään. Lapset tekevät omat aamupalansa ja siivoavat keittiön. Minä pidän vain huolta, että jääkaapissa on ruokaa. Jos ei ole, annan esikoiselleni rahaa ja hän hakee kaupasta. Tämä oli heille mieluisin vaihtoehto, sillä sitten he saavat itse päättää mitä haluavat syödä. En määrää, mitä ja paljonko ja koska he syövät, vaan luotan siihen, että he tietävät ihan itse koska heillä on nälkä ja miten paljon heidän vatsansa vetävät. En itsekään voisi syödä toisen käskystä, enkä ruokia, joista en pidä. Haluan, että lapsillani säilyy oman kehonsa tietoisuus enkä kontrolloi sitä, vain koska mielestäni luulen tietäväni paremmin.
Aitous ja merkityksellinen elämä ovat minulle nyt tärkeimpiä arvoja, siksi laitan lapseni tekemään kotitöitä ja pyydän lapsia auttamaan kaikessa missä he voivat. Lasten pitää tuntea, että heistä on hyötyä ja että he ovat tärkeä osa tätä perhettä.
Kaupassa lapset pakkaavat ostokset kasseihin ja kotona laittavat ne kaappeihin. He viikkaavat omat pyykkinsä kaappiinsa. Harrastuksista he huolehtivat itse, kertovat mitä ja koska haluavat harrastaa ja menevät sinne ihan itse. Me siivoamme yhdessä, sillä kotimme on meidän yhteinen, eikä vain minun.
Opettelimme nämä uudet joutilaat taidot yhdessä. Minä opin päästämään irti, lapset oppivat tarttumaan rättiin ja imuriin!
Taakkani on pienentynyt huomattavasti, kun aloin kunnioittaa itseäni ja lapsiani. Suurin työ joutilaaksi oppimisessa oli itseni kanssa. Minulle joutilaisuus merkitsee luottamusta siihen, että elämä kantaa, joten seikkailuun kannattaa heittäytyä koko sydämellä.
Vaikka tarkoitukseni on rohkaista lapsiani tekemään ja ajattelemaan itse, osaan olla vastapainoksi myös hyvin empaattinen ja herkkä, rakastava ja ymmärtäväinen. En aina ajattele lapsiani pelkästään voiman ja rohkeuden kautta, vaan näen myös toisen ääripään, sillä meissä kaikissa on kaikkea ja kaikki on hyväksyttyä, myös heikkoudet.
Olen antanut lapsilleni vapauden kohdata pelkojaan heidän omassa joutilaassa tahdissaan ja saman vapauden olen antanut itselleni. Mihin tässä on kiire?
