Kirjoittaja Kristiina Kuurankajo on bloggari sekä Elontajua-toiminimen perustaja. Elontajua tarjoaa ja järjestää erilaisia ihmisyyteen, yhteydellisyyteen, henkiseen kasvuun sekä autenttisuuteen liittyviä palveluita ja tapahtumia.
Pyydän huomioimaan, että tämä teksti ei välttämättä ole hyväksi narsismin uhreille, jotka ovat juuri nyt akuutissa tilanteessa, jonkinlaisessa suhteessa julkinarsistiin ja tämän orjuutettavana sekä aivopestävänä. Tämänkaltaisten pohdintojen aika on vasta siinä vaiheessa, kun on jo saanut repäistyä itsensä irti ja alkanut jälleen suurimmaksi osin luottamaan omaan mieleensä sekä ajatteluunsa. Suosittelenkin siinä tapauksessa palaamaan tämän tekstin pariin vasta siinä vaiheessa, kun olet viimein heittäydyttyäsi tyhjän päälle löytänyt jälleen tukevan maaperän jalkojesi alle ja voimasi ovat palautuneet siinä määrin, että uskot kestäväsi, jos sitä vaikka vähän järisytettäisiinkin.
Ennen viime vuotta en ollut koskaan oikeastaan kiinnittänyt huomiota sanaan narsismi. Olinhan toki joskus kuullut tätä suuntausta toteuttavasta henkilöstä käytettävän sanan narsisti ääneen lausuttuna, mutta olin pitänyt sitä lähinnä katkeroituneiden ihmisten yleisesti kaikkia itsekeskeisiä ääliöitä kuvaavana haukkumasanana, enkä todellakaan tiennyt, mitä se edes tarkoittaa. No, sanan sekä sen takana olevan ilmiön merkitys on viimeisen vuoden sisällä tullut niin tutuksi, että voisin väitellä aiheesta kustoksen edessä vaikka heti huomenna. Olen istunut kymmeniä ja kymmeniä tunteja läppärin ääressä selaamassa netin tietopankkia sekä katsomassa aihetta käsitteleviä videoita. Olen lainannut kirjastosta useampia kirjoja sekä keskustellut lukuisten ilmiöön perehtyneiden ja siitä omakohtaista kokemusta omaavien ihmisten kanssa. Tällä tutkimusmatkallani olen kohdannut paljon helpottavaa, huojentavaa sekä lohduttavaa tietoa – kuin myös itseni. Sen lisäksi, että opin ymmärtämään viime vuoden kokemuksiani paremmin, sekä toipumaan niistä, silmäni ovat avautuneet myös sille pelottavalle asialle, että olen koko elämäni varttunut jonkinasteisen narsismin ympäröimänä.
Kuinka olen sitten voinut onnistua välttämään tähän teemaan tarkemmin perehtymistä 32-vuotiaaksi saakka, jos se kerran on koko ajan jossain määrin ollut nenäni edessä? Koska narsismin kirjo on valtavan laaja ja sitä voi toteuttaa lukuisilla eri tavoilla sekä vakavuusasteilla. Kaikki narsistit eivät täytä kaikkia narsismin oireita ja kaikilla ihmisillä on joitakin narsistisia piirteitä. Narsisti voi olla pääpiirteiltään joko vallanhaluinen ja alistava, itseään korostava ja muita väheksyvä tai jopa uhriutuva ja itsesääliin kietoutuva – pahimmassa ja kenties hämäävimmässä tapauksessa näitä kaikkia. Heitä voikin täten olla hyvin vaikea tunnistaa.
Jokaisen narsistisen henkilön olemuksessa on kuitenkin syvimmissä kerroksissa yhteinen pohjavire, joka saa ihmisen käyttäytymään edellämainituilla tavoilla siitä yksinkertaisesta syystä, että he janoavat niin helvetillisen kipeästi hyväksyntää, arvostusta, ihailua sekä rakkautta. Tämä onkin käsittääkseni ensisijainen syy narsistin syntyyn – näiden tervettä itsetuntoa rakentavien huomionosoitusten kokemisen epäbalanssi lapsuudessa.
Tietyssä määrin narsismi onkin periytyvää, koska narsistiset vanhemmat eivät luonnollisesti kykene tarjoamaan omillekaan lapsilleen tervettä vuorovaikutussuhdetta, joka johtaa jälleen näidenkin narsismiin. Narsismi siis ikäänkuin siirtyy suoraan sukupolvelta toiselle, sillä asiasta tietämättömät yksilöt eivät voi katkaista ketjua ja luoda uudenlaista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa ennen kuin ovat käsitelleet oman narsisminsa. Ja narsismi itsessä ei ole mikään helppo nakki käsitellä, jos edes nähdä. Tuo syvällä kytevä kaikista pohjimmainen piina, tietynlainen kaipuu, kontrolloi kuitenkin narsisteja täysin ja jatkuvasti, sillä se merkitsee heille eloonjäämistaistelua. Tämän pohjavireen virrassa ollessaan he eivät käyttäydy millään tavalla järkevästi, loogisesti, ymmärrettävästi, inhimillisesti tai välttämättä edes ihmismäisesti. Kuinka he voisivat sitten käsitellä tätä asiaa/puolta itsessään, kun sillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhtymäkohtaa terveeseen ihmismieleen? Eikä sillä periaatteessa olekaan. Narsismihan onkin luokiteltu luonnehäiriöksi eli mielen sairaudeksi.
Lukiessani kirjoja narsismista, tunnistin niistä aivan selvästi entisen kumppanini piirteitä kuin myös monia muita ihmisiä elämäni varrelta. Se oli tietenkin järkyttävää, mutta kaikista kamalinta oli kuitenkin tehdä havainto, että tunnistin kuvauksista monesti myös itseäni.
Olin jo narsistisessa parisuhteessa ollessani pelästynyt omaa, kumppanini narsistisia piirteitä peilaavaa käytöstäni ja lukuisia kertoja pohtinut sitä mahdollisuutta, että olen itse pahemman luokan narsisti, ennen kuin edes tajusin missä määrin suhteen toinen osapuoli sitä ilmensi. Ja lopulta olen tajunnut, että se virta mikä hänestä tulvi yli hyökyaallon tavoin on kuin onkin myös vähintäänkin pienenä lähteenä minunkin sisälläni. Aluksi ymmärrystä tästä oli niin vaikea sulattaa, että annoin sen vain jäädä valjuamaan johonkin tyhjään, puolueettomaan tilaan olemukseni rajoilla. Kuitenkin, kun sen kerran olin sisäistänyt, aloin tulemaan siitä kuin itsestään tietoisemmaksi ja tietoisemmaksi. Tiedostan toki, että suuri osa omista narsistisista piirteistäni ei välttämättä ole juurtuneet pintaa syvemmälle ja niin sanottuun perusluonteeseeni, mutta en koskaan saisi tietää sitä, ellen rohkaistuisi tutkimaan asiaa pohjamutia myöten.
Aloin pala palalta saada itseäni kiinni narsistisesta käyttäytymisestä sekä narsistisista ajatuskuvioista. Kauhukseni huomasin, että mitä tietoisemmaksi tulin noista piirteistä itsessäni sitä selvemmin aloin nähdä niitä myös ihmisissä, joiden kanssa olin tekemisissä. Tämä johtikin nopeasti siihen etten olisi halunnut olla kenenkään kanssa missään tekemisissä. Pelkäsin tuon pienen lähteen sisälläni kasvavan ja voimistuvan muiden räiskytellessä omista puroistaan.
Narsismia on kuitenkin aivan mahdoton täysin kitkeä pois tästä maailmasta ja valitettavasti se on kaiken lisäksi saamassa koko ajan enemmän ja enemmän ihmisiä otteeseensa. Virta voimistuu ja vastavirtaan uijat alkavat olla vähemmistössä. Lähtökohdiltaan tervekin yksilö reagoi herkästi ympärillään ropisevaan narsismiin kopioimalla elämänsä narsistien käyttäytymistapoja kuin huomaamattaan. Täten lähes jokainen ihminen ilmentää narsismia jollain tavalla ja yleistä se on niillä terveimmilläkin erityisesti tilanteissa, joissa henkilö kokee oman arvonsa (tai ääritapauksessa henkensä) olevan uhattuna. Usein tilanteen pitkittyessä narsistien uhrit omaksuvat vaihtelevan määrän alistajansa piirteitä ja kaavamaisuudessaan niistä voi olla hyvinkin vaikea päästä eroon, vaikka olisi poistanut itse narsistin elämästään. Sairaus tuntuukin siis etenevän pisaratartuntana ja täyttävän pian jo epidemian kriteerit. Onko virtaa vastaan uimisella tai kaatosateessa kuivana säilymisen pyrkimyksellä sitten oikeasti mitään toivoa?
Narsismin alkaessa nostaa päätään joka puolella elämässäni, menin aluksi jonkinlaiseen pakokauhuun ja paniikkiin. Minussa nousi suunnaton vastareaktio. Osittain varmasti siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla oli hyvin tuoreessa muistissa kaikki omat traumaattiset kokemukseni tämän minut aiheeseen tutustuttaneen ihmisen kanssa. En halunnut koskaan enää joutua kokemaan mitään vastaavaa, joten kavahdin kuin suojautumaan tai puolustautumaan valmistautuva orja jokaista pientäkin vihjettä mahdollisesti hyökkäysvalmiudessa vaanivasta narsismista.
Minun on yhä äärettömän vaikea kuunnella ihmisten loputonta puhetta itsestään, toisten vähättelyä ja haukkumista sekä kaikkea epäloogisuutta kuin myös sietää päivänselvää mielistelyä, oman edun tavoittelua tai manipulointia. Kun joku ottaa itselleen erityisoikeuksia, se on minulle välitön hälytysmerkki narsismista. Kun joku asettuu uhrin rooliin saadakseen osakseen huomiota ja arvostusta, se saa heti päässäni kaikumaan seitsemän sekuntisen yhtäjaksoisen nousevan äänen, jota seuraa toinen seitsemän sekuntinen yhtäjaksoinen laskeva ääni. Ja niin edelleen. Kun joku jää minulle rysän päältä kiinni aivan käsittämättömästä ajattelun epäloogisuudesta, on narsismisormeni jo osoitettu häneen. Ja ne loput kolme sormea itseeni.
Muissa näkemäni narsistiset piirteet tulevat koko ajan kiihtyvällä nopeudella esille myös itsessäni.
Ei yleensä koskaan täysin samalla tavalla, mutta aina jollakin kieroutuneella twistillä, jollakin tasolla. Tunnen olevani kierteessä, kuin pyörryttävässä narsismispiraalissa, jossa katson itseäni, katson muita, näen narsisteja, näen sairautta, rumuutta, ilkeyttä ja suoranaista pahuutta. Katson pää pyörällä vilkkuvaa näkyä. Tunnistamatta kuka on kuka, tunnistamatta itseäni. Kaunistahan se ei ole. Pirun rumaa katsottavaa, jos ihan totta puhutaan.
Haluan kuitenkin katsoa petoa silmiin, haluan todella nähdä sen. Uskon, että ainoa tie narsismista eheytymiseen on nähdä se sairas ja ruma osa itsessäni, lopulta hyväksyä se sellaisenaan ja kenties jopa rakastaa se häkellyksiin. Jotain mitä sisäinen narsistini ei ole koskaan kokenut, ja joitain, mitä se myös pelkää kuollakseen ja täten kieltää itseltään viimeiseen asti. Sen takia tämä tuntuukin ajoittain aivan toivottomalta kissa-hiirileikiltä. Kuinka siis saada sisäinen narsistini näyttäytymään lopulta kaikessa komeudessaan? Kaikessa kauheudessaan?
Tietenkin leikin alussa se sisäinen narsistini yritti aina kiinni jäädessään aluksi tapella vastaan ns. sivistyneesti ja selitellä kaikki tekonsa parhain päin. Kun kuitenkin sinnikkäästi jatkoin itseni kyseenalaistamista, eivätkä nuo selitykset enää joka kerta uponneetkaan, sisäinen narsistini alkoi kiukutella. Oikein olan takaa alkoikin. Se jaksoi esimerkiksi kiukutella kuukauden päivät HS Metro-lehden jakelijalle. Voitteko kuvitella! Se otti kohteekseen omasta näkemyksestään itseään alempiarvoisen ulkomaalaistaustaisen ilmaislehdenjakelijan. Hävettää myöntää, mutta narsisti minussa on sanonut todella rumia asioita tuosta jakajasta, vaikka en ole koskaan häntä henkilökohtaisesti tavannutkaan. Oma erityiskohtelua kaipaava ja täydelliseen kontrolliin pyrkivä alter egoni oli valmis jopa uhkaamaan kyseistä työmiestä ”henkilökohtaisella perehdytyksellä”. Sain sisäisen narsistini kielen kuitenkin kuriin ennen tuon uhkauksen ilmoille pääsyä. Nyt olen jo päästänyt tästä keissistä ja jättänyt tuon viattoman sielun rauhaan.
Sittemmin sisäinen narsistini on siirtynyt tappelemaan enemmän oman tasoisessaan sarjassa. Muiden hyökkäävien, pätemisentarpeisten, itseään avoimesti korostavien ja muita väheksyvien ilkiöiden kanssa. Sen porukan, jotka kokevat omine ylivertaisine tietoineen olevansa jumalankin yläpuolella ja hallinnoivansa koko maailmankaikkeutta sieltä käsin. Yhdestä totuudesta käsin – heidän Totuudestaan.
Tähän kisailuun oivallisen pelikentän tarjoaa esimerkiksi netin ihmeellinen avaruus ja siellä olemmekin sisäisen narsistini kanssa sukkuloineet. Sieltä ei ole vaikea bongata vertaisnarskuja, joiden kanssa ryhtyä kilpasille epäloogisuuden maailmanmestaruudesta. Paitsi että oma sisäinen narsistini on (kuten olettaa saattaa) täydellinen, eikä sorru epäloogisuuteen koskaan. Ei Koskaan. Mutta kaikista hauskinta tässä narsismin paljastusprojektissa on se, että huomaan senkin. Huomaan siis, kun olen itse epälooginen. Ainoa kammottava puoli tässä onkin sitten se, että kun nykyään huomaan sen jo ennalta! Olen nyt siis siinä vaiheessa narsismista eheytymistäni (vai sen pahentumista?), että huomaan oman epäloogisuuteni riittävän ajoissa, että voin käyttää sitä hyväkseni, sillä olenhan yhä kuitenkin kykeneväinen tiedostamattomaan manipulointiin. Onnekseni olen sitäkin puolta itsessäni alkanut jo tunnistamaan, noin about narsistitaaperon askeleen verran. Tuo tiedostamaton manipulointi elää itsessäni lähes kuin omaa elämäänsä, mutta olen alkanut nähdä sen. Uskon, että näkökykyni parantuessa ja tämän ominaisuuteni tullessa täysin näkyväksi, voin lopulta päästää siitä irti. Kuten niin monista muistakin piirteistäni olen jo onnistuneesti irtipäästänyt.
Yksi asia, mikä sisäistä narsistiani kaikista eniten pelottaa on se, että jos minä alan näkemään sen lävitse, niin alkavatko muutkin ihmiset sitten? Kuinka sille sitten käy? Menettääkö se kaiken valtansa? Ja hetkeksi narsistipuoleni syrjään siirtäen, kuinka minulle itselleni sitten käy? Jos kaikki läheiseni alkavat nähdä narsistisuuteni, niin hylkäävätkö he minutkin? Olenko minä silloin se turmiollinen hyökyaalto, joka uhkaa imaista heidät sisäänsä? Voisinko minä tehdä niin jollekulle, vaikka itselläni on omat kohtalokkaat kokemukseni tuon aallon jyräämäksi jäämisestä? Vai voisiko narsismivuoto sisälläni ehtyä täysin, kun vain osoittaisin sille riittävästi korkeamman itseni lämmittävää, hoivaavaa ja kuivattavaa rakkautta? Voisiko siis todellinen itseni täyttää sisäisen narsistini puvun ääriään myöden?
En toistaiseksi usko, että kaikki tähän sukuun syntyessä peritty narsistiveri koskaan katoaa suonistani. Luulenkin, että tämän, kuten niin monien muidenkin sairauksien kohdalla: sen kanssa on vain opeteltava elämään. Minulla on kuitenkin myös kutkutteleva sisäinen aavistus, että sen sisäisen narsistin voi tulevaisuudessa mahdollisesti kokea ja nähdä vähän samalla tavalla kuin näen ja koen egoni nyt. Rakas Egoni, joka oli minulle täysin saavuttamattomissa vielä muutama vuosi sitten, onkin nykyisin Rakkaan Palvelijani asemassa. Rakkaaseen Narsistiini tutustuessani mielessäni varjostaa kuitenkin pienoinen pelko, että tämän kaiken jakaminen karkoittaa kaikki potentiaaliset tulevat kumppanit elämästäni lopullisesti. En voi kuitenkaan rakkauden kaipuuteeni vedotenkaan rakentaa patoa sisälläni kuplivan pienen virran tielle ja vain maalata sitä kauniilla väreillä, joihin joku huono-onninen voisi rakastua. Kuten liikkuvalla vedellä on tapana, tämäkin virta löytää aina reitin, vaikka sitten kiven tai kallion lävitse. Sitä ei pysäytä mikään. Voisinko siis mahdollisesti opetella sekä juomaan lähteestä kuin myös peseytymään sen luomassa? Mitä jos sen sijaan, että uhraisin itseni toisen luonnehäiriöisen narsistiseksi lähteeksi, antaisinkin sisäisen narsistini tulla täyteen omasta lähteestäni? Voisiko se ollakin avain eheytymiseen ja muutokseen sekä terveiden kiintymyssuhteiden perusta? Onko narsistin sairauden perustana ainoastaan se, että tuijottaessaan lähdettä ja nähdessään siinä itsensä hän kuvittelee tuon kuvajaisensa olevan aivan ihka oikeasti joku itsensä ulkopuolella?
Voisimmeko siis vain opettaa kaikki narsistit uimaan ja rohkaista heitä turvallisesti käymään ja miksei jopa sukeltamaan itse sisällä lähteessä todetakseen, ettei siellä todella ole ketään muuta? Ketään toista kehen he luulevat olevansa rakastuneita ja joka ei luonnollisesti koskaan voi vastata heidän rakkaudenkaipuuseensa. Voisiko narsistin silmiäavaava uimareissu omassa sisäisessä lähteessään saada hänet lopulta aidosti menettämään kiinnostuksensa lähteeeseen ja viimeinkin suuntaamaan katseensa sekä mielenkiintonsa pois päin lähteestä? Pois itsestään, aidosti muita ihmisiä kohtaamaan. Hän tiedostaisi, että hänen sisällään pulppuava lähde on vain neutraalia vettä. Vettä, joka voi hänen liiaksi siihen keskittyessään ja sen vangitsemaan (pysäyttämään) pyrkiessään heijastaa hänelle ainoastaan hänen omaa paremmuuttaan/huonommuuttaan tai vaihtoehtoisesti vapaasti virtaavana vain toimia hänen perustarpeidensa ravitsijana viemättä liiaksi hänen huomiotaan ja sekoittamatta hänen todellisuudentajuaan kuvajaisillaan. Voin sanoa, että itse olen jo vähintään kainaloita myöden tässä lähteessä tutkimassa sen todellista sisältöä sekä rakennetta. Vielä kun uskaltaisin heittää sen karvalakinkin niin saataisiin jotain syvyyttä ja sitä kautta selvyyttä tähänkin keissiin.
Tämä teksti on syvältä narsistisesta virrasta vuodatettu ja omistettu teidän jokaisen sisäiselle narsistille, joka paradoksaalisesti luulee haluavansa tulla rakastetuksi omana itsenään, mutta joka ei koskaan todella halua tulla löydetyksi saati nähdyksi. Siis sille aivan mielenvikaiselle osalle sinussa. Tsemppiä sen kanssa. Jos luit tänne asti, niin täytyy sanoa, että sinulla on todella jokin syy olla kiinnostunut narsismista – olit siitä tietoinen tai et. Kukaan hullu ei lue tälläistä kilometrin mittaista avautumista aiheesta, jollei siinä jokin resonoi. Jokaisella on kuitenkin täysin vapaa tahto valita, mitä omia puoliaan haluaa tämän elämänsä aikana tarkastella. Tätä kiertoa kun jatkuu jokatapauksessa ihan riittämiin, että kaikki tulee lopulta kuitenkin kohdattua.
