Aamurutiineihini kuuluu huiskuttaa miehelleni työhuoneeni ikkunasta hänen lähtiessään töihin. Niin tänäkin aamuna asettauduin ikkunan ääreen valmiina tuohon hetkeen. Sillä aikaa kun hän pakkasi tavaroita autoonsa, minä rupesin tutkimaan ikkunan edessä olevaa orkideaa. Huomasin siitä lehden, joka oli kuivumassa ja sen alta löytyi täysin kuollut lehti. Samalla totesin, ettei kahteen muuhunkaan orkideaan ollut ilmestynyt kukkavartta tänä keväänä. Toisin sanoen nekään eivät tulisi kukkimaan aikoihin.
Kuinka ollakaan päässäni alkoi soida vanha virsi: Minä olen surkea kasvien kanssa. En saa yhtään kukkaa enkä viherkasvia pysymään hengissä. Ruukkukasvit eivät kerta kaikkiaan halua elää kanssani. Sen takia leikkokukat ovat helpompia, koska ne saavatkin kuolla… Tuon tutun valituksen jauhaessa pääni sisällä huonommuuden tunnetta päätin hakea kastelukannun ja pelastaa, mitä pelastettavissa oli.
Kasteltuani kukat ykskaks havahduin kauhuissani. Olinko vilkuttanut miehelleni? Minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaa tuosta hetkestä. Yritin muistella, olinko lähtenyt hakemaan kastelukannua ennen lähtövilkutusta vai olinko kenties sittenkin tavalliseen tapaan huiskuttanut hänelle ja vasta sitten hoitanut kukat.
Koska minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa tilanteesta ja koska tiedän, miten tärkeää lähtövilkutus on miehelleni, niin tilanteen noloudesta huolimatta päätin soittaa hänelle. Sainpahan edes puhelimen välityksellä paikata tilannetta ja toivottaa hänelle mukavaa työpäivää. Yllätyksekseni kuulin, että olin kuulemma huiskutellut hänelle ja jopa lähettänyt lentosuukon. Auts!
Vaikka olin automaattiohjauksella toiminut ihan oikein ja korrektisti, en ollut kuitenkaan tuota kaunista hetkeä oikeasti elänyt. Ajatukseni olivat vanginneet minut kokemaan huonommuutta. Valitusvirsi ja siitä seurannut tunne olivat kaapanneet minut täysin irti kauniista hetkestä elämässäni johonkin alakuloiseen valveuneen.
Sain todella konkreettisella tavalla muistutuksen siitä, kuinka helposti mielemme siirtää meidät tästä hetkestä jonnekin ihan muualle. Kuinka helposti hukkaamme hetkiä, joita emme saa koskaan takaisin.
Onneksi mieheni vain nauroi minun täydelliselle läsnäolottomuuden kokemukselleni. Siinä yhdessä nauraessamme koin täyttyväni säteilevällä ja puhtaalla läsnäolon energialla. Tunsin, miten voimakkaasti läsnäolo ja läsnäolottomuus eroavat toisistaan.
Vain ollessamme läsnä voimme tuntea elämänvirran voimakkaan energian ja antaa sen elävöittää itsemme ja elämämme. Vain ollessamme läsnä voimme oikeasti elää elämämme hetket.
Samansisältöinen teksti läsnäoloharjoitteineen on julkaistu myös Iloversumin sivuilla, jonne löydät TÄSTÄ
