Aikuiset ovat päättäneet rentoutua, nauttia vapaa-ajasta ja mennä elokuviin. On valittu perinteinen toimintaelokuva, jossa jahdataan, lyödään ja ammutaan – tapetaan. Samat elokuvat pyörivät telkkarissa, ihan tavallisena iltana.
Lapsia koitetaan suojella aikuisten elokuvilta. Silti moni lapsi pelaa kännykällään tai muulla laitteella räiskintäpelejä. Pelejä, joissa tappaminen on pelin henki. Tappaminen on normaalia. Viime vuosina videopelien grafiikat ovat kehittyneet valtavasti, niistä on tullut pelottavan realistisia – ei enää mitään pikselimatoja.
Tietoinen osa meistä ymmärtää hyvin, että kyse on elokuvasta ja pelistä – se ei ole totta. Samalla kuitenkin tappamisesta tulee arkipäivää, ihan tavallista. Jokin osa meistä alkaa tottua siihen, että ihminen (tai eläin) menettää henkensä. Kun näemme riittävästi tappamista, se ei enää tunnu miltään.
Mitä kauemmin olen ollut katsomatta ohjelmia ja elokuvia, joissa tapetaan toisia ihmisiä, sitä enemmän elämän riistämisen katsominen satuttaa, itkettää. Enää en pysty katsomaan. Aiemmin minua nolotti, että olen niin herkkä, etten pysty katsomaan ”normaaleja” elokuvia. Olin aina se ongelmatapaus, jolle mikään elokuva tai sarja ei käynyt. Tätä nykyä jo ymmärrän, että herkkyys on vahvuus, joka ei todellakaan ole ongelma.
Herkät ihmiset ovat vahvan myötätuntoisia:
- Myötätunto on sitä, että pystyy kokemaan ja ymmärtämään toisen kokemuksia hyvin syvällä tasolla.
- Myötätunto on sitä, että uskaltaa avautua yhteiselle tunteelle.
- Myötätunto ulottuu pidemmällekin kuin läheisiin tai niihin ihmisiin, jotka tuntuvat tärkeiltä.
- Myötätunto on hyvä väline kohdata ihminen, joka ajattelee eri tavalla, uskoo eri tavalla tai tekee asioita, joita emme pysty ymmärtämään.
- ”Myötätunto on myötäkärsimistä. – – – Kun mietimme, miten voimme lievittää toisen ihmisten kärsimystä, niin omakin kärsimyksemme vähenee.” (Kirjasta Dalai-Lama, Desmond Tutu & Douglas Abrams: Ilon kirja)
- ”Myötätunto on tila, jossa haluamme toisen ihmisen parasta.” (Ilon kirja)
NLP:ssä (neuro linguistic programming) käytetään metodina näkökulmaa, jossa ikään kuin katsomme omaa elämäämme elokuvana valkokankaalta. Kun otamme etäisyyttä kipeään tilanteeseen, tunne pienenee ja on helpompi järjestellä omia kokemuksiaan. Samalla tavalla katsomme toisten tappamista etäisyyden päästä, valkokankaalta, ja se ei oikein tunnu miltään (tai ainakaan niin vahvalta kuin että olisimme keskellä tapahtumia). Tällä tunteetto(mam)malla metodilla siis voimme totuttaa mielemme katsomaan tappamista siinä määrin, että sitä pidetään tässä ajassa ihan normaalina, viihteenä.
Silti puolen vuoden ikäisten lasten on osoitettu pitävän selvästi enemmän leluista, joilla leikittäessä autetaan muita eikä haitata heitä (lähde: Ilon kirja). Lähtökohtaisesti toisen vahingoittamisen katsominen ei ole ihmiselle normaalia, olemme vain saaneet näyttämään sen normaalilta. Ja koska väkivalta missään muodossa ei ole ydinihmisyyttämme, se ei myöskään ole meille hyväksi.
”Kärsimyksen lähde on liian itsekeskeinen ajattelu. Onnellisuuden lähde on myötätuntoinen huoli muiden ihmisten hyvinvoinnista.” (Ilon kirja) Jos siis haluat olla onnellinen, lakkaa katsomasta tappamista – kaikissa sen muodoissa. Jos haluat lastesi olevan onnellisia, älä anna heidän katsoa tappamista – missään muodossa.
Minulle viihde on sitä, että lisätään maailmaan hyvää: iloa, naurua, kiitollisuutta, yhteisöllisyyttä. Viihde on sellaista, jossa herätellään ihmisessä niitä tunteita, jotka lisäävät luottamusta elämään ja toisiin ihmisiin.
Tutustu Sannan esikoisromaaniin Elämä ensin:
