Jos saisit itse valita kaikki omat elämänkokemukset, millaisen elämän olisit elänyt? Säilyttäisitkö huippuhetket, minkä kokemuksen pyyhkisit pois?
Joskus elämä tuo eteemme asioita, jotka mielellään pyyhkisi pois. Vähän samaan tyyliin kuin toteamme puhelinmyyjille; ”ei osteta mitään” ja lyödään luuri korvaan. Kaikesta ikävästä emme kuitenkaan elämässä pääse yhtä helpolla eroon.
Joudumme kokemaan asioita, joita emme ole pyytäneet. Vähän aikaa voi painia, huutaa ja kiukutella. Osa ymmärtää taipua nopeammin kuin toiset.
Kyllä sitkeinkin lopulta ymmärtää, että päästäkseen eteenpäin on viisautta hyväksyä. Entä mitä tapahtuu silloin, kun antaa periksi? Mitä tulee kiukun tilalle ja uskallanko ottaa sen vastaan? Mistä joudun luopumaan? Onko hyväksyntä sama kuin anteeksianto?
Sanotaan, että kehittyminen ja kasvu ihmisenä tapahtuu omalla epämukavuusalueella. Silloin kun sinne tyrkätään pyytämättä ja siihen valmistautumatta, on se sillä hetkellä kokemus, jonka tarpeellisuuden kyseenalaistaa. Ajatus koettelemusten vahvistavasta vaikutuksesta ei välttämättä tunnu kivalta vaikeuksien keskellä. Sille haluaa näyttää keskisormea.
Saisiko valita, että jään elämässä vähän vähemmän jalostuneeksi ja jätän tämän vaikeuden kokematta? Hyväksi ihmiseksi voi tulla ilman vastoinkäymisiäkin, mutta olisitko sinä silloin enää sinä?
Kysymys siitä kuka olen, mistä tulossa ja mihin matkalla, tulee usein tarkasteluun isoissa elämänmuutoksissa. Niistä selviytymistä auttaa, jos ei ole matkalla yksin. Erityisesti silloin kun oma katse ei vielä näe tulevaisuuteen, että on tärkeää, että on joku joka auttaa kohti tuntematonta, ja jonka kanssa haaveilla paremmista ajoista. Tai ainakin nähdä huomiseen.
Vanhempana sitä toivoisi lasten välttyvän pahimmilta karikoilta elämässä. Toivo on hyvä, mutta ehkä varmuuden vuoksi kannattaa opettaa myös selviytymiskeinoja vaikeuksiin, elämä kun vain välillä on niin ennustamatonta. Sitkeys tai resilienssi on osin synnynnäinen piirre, mutta sitä voi tukea suhtautumalla myötätuntoisesti lapsen vaikeisiin tunteisiin, sekä kehumalla yrittämisestä, ei vain onnistumisista. Pienten pettymysten kokeminen turvallisesti yhdessä opettaa lapselle, että ikävistä tunteista pääsee yli – myös isommassa myllerryksessä.
Suuresta murheesta lapsi ei selviä yksin, ihan niin kuin ei aikuinenkaan. Yhdessä on hyvä opetella hyväksyntää ja sanomaan: ”Minulle tapahtui kurjasti, mutta selvisin.”
Salla Frisk
asiantuntija
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry.
