Tässä ajassa törmää tuon tästä neuvoihin ja vinkkeihin, miten tulla onnellisemmaksi ihmiseksi. Kun teet seuraavat kymmenen asiaa, voit saavuttaa onnellisemman parisuhteen. Kun kuljet läpi nämä viisi porrasta, huomaat löytäneesi uusia onnenpolkuja elämääsi.
Tällaisten vinkkien jälkeen jää pohtimaan, miten jokaisen ihmisen, perheen ja parisuhteen onni on hyvinkin yksilöllistä ja ei välttämättä istu minkään valmiiden listojen ja portaiden sisälle. Tässä onnellisuuteen tähtäävien vinkkien ajatusmaailmassa on toki paljon hyvää. Se saattaa kuitenkin kasvattaa paineita elämän eri osa-alueilla. Olenko nyt oikeasti onnellinen? Onko meidän parisuhde onnellinen? Onko meillä perheonnea?
Viime aikoina onkin noussut keskusteluun, mitä kaikkea jatkuva onnellisuuden tavoittelu tuo mukanaan. Helsingin Sanomissa oli kirjoitus otsikolla: ”Johtuuko masennuksen lisääntyminen siitä, että onnen korostaminen on mennyt överiksi?” Kirjoituksessa viitattiin ajatukseen, että onnellisuudesta tulee ongelma siinä vaiheessa, kun meidän pitäisi tuntea itsemme jatkuvasti onnellisiksi. Tällöin negatiiviset tunteet näyttävät esteiltä, joiden takia elämän päämäärä ei toteudu.
Kirjailija George Orwell kiteyttää osuvasti: ”Ihmiset voivat olla onnellisia vain silloin kun eivät oleta, että elämän tarkoitus on onnellisuus.” Jos onnellisuuden tavoittelu nousee elämän päätehtäväksi, mahtuuko siihen mukaan koko elämän kirjo kaikkine tunteineen? Onko tässä ajassa paheksuttavaa valittaa, puhua vastoinkäymisistä tai osoittaa negatiivisia tunteita? Ja mitkä tunteet sitten ovat negatiivisia?
Lapsillekin opetetaan, että kaikki tunteet ovat hyviä ja sallittuja. Se, miten kaikenlaisten tunteiden kanssa oppii toimimaan ja miten niitä osaa hyödyntää, on merkityksellistä. Onnellisuuden tavoittelun aikakaudella saattaa oppia kätkemään ei-toivottuja tunteita pois onnen tieltä. Voi ajatella, että nyt en viitsi puhua pahasta olostani, kun silloin en näyttäydy voimavarakeskeisenä ihmisenä ja toimi kaikkien positiivisten portaiden ja polkujen mukaisesti.
Kerran eräs pariskunta katseli tuttavaperheensä somepäivitystä: ”Katso miten ihana kuva. Siinä ne istuvat kainalokkain katsellen auringonlaskua Kreikan oliivipuiden katveessa. Ja tämä kuva perheestä veneen kannella. Kaikki näyttävät niin onnellisilta. Miksi me ei ikinä tehdä mitään tuollaista yhdessä?” Yksi pariskunta taas pohti suhteensa alkuaikoja ja sitä, miten he puuhasivat silloin koko ajan kaikkea yhdessä ja juttelivat palavasti elämää syvemmistä asioista yöt läpeensä. Toinen heistä kysyi, että ”miksi meillä ei enää ole sellaista, se oli niin onnellista aikaa”. Johon toinen vastasi: ”Rakas, sitä kutsutaan arjeksi. Onhan sitäkin pakko olla välillä näin 20 vuoden yhdessäolon jälkeen”.
Kun ei koko ajan tavoittele jotain, pyri johonkin, vertaa johonkin, voi olla armollisemmin tässä hetkessä. Oli se sitten arkea tai juhlaa tai arkista juhlaa. Silloin saattaa nähdä omasta kumppanistaan, perheestään ja itsestään juuri niitä pieniä tai isoja asioita, joita arvostaa ja rakastaa. Voi löytää hetkestä onnenhippusen. Saattaa jopa huomata, että juuri nyt olen sopivasti onnellinen.
Miia Lehtonen
asiantuntija
