Vihakouluttaja Jari Koponen luki uutuuskirjan Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY 2017). Koponen avaa Mielensäpahoittajan Suomi -kirjan lainausten avulla sitä, mitä kansakuntana olemme kokeneet ja miten nuo kokemukset vaikuttavat meihin yhä edelleen.
Kursivoidut lainaukset alla ovat Mielensäpahoittajan Suomi -kirjasta, muu pohdinta Koposen:
”Äiti sanoi minulle, että tälläkään kertaa emme itke”. Mutta kerran Mielensäpahoittajan äitikään ei kyennyt pitämään lujaa päätöstään.
Suru. Kaikkia meitä suomalaisia yhdistävä surematon suru. Itselleni tuo tunne seurasi kantavana voimana kirjan ensimmäisestä lauseesta sen viimeiseen. On kuin yhteinen sukupolvesta toiseen meitä sitova sopimus siitä, ettei surulle pidä antaa tilaa. Ikään kuin surussa olisi jotakin arvaamattoman vaarallista. Välillä oli vaikea jatkaa lukemista, koska tarinassa oli paljon tuttua, ehkä liiankin tuttua puhumatonta taakkaa, jonka tunnistan omasta lapsuuden maisemastani – niin omasta kodistani, naapureista, lähiyhteisöstä kuin radiosta ja televisiostakin.
”Parempi olla muistelematta, parempi puhua säästä”, tai on ylipäätään parempi kiinnittää oman ja toisten huomio ihan mihin tahansa muuhun kuin suruun ja siihen, mistä kaikista menetyksistä, avuttomuuden kokemuksista sekä isommista ja pienemmistä järkytyksistä. Tunnistan tuostakin kirjan lauseesta pelon, joka on myös meille suomalaisille yhteinen. On tapahtunut jotakin aivan liian paljon, jotta sitä voisi kohdata ja käsitellä muuten kuin pintapuolisesti vihjailemalla. On parempi olla kyselemättä. Onneksi meillä alkaa olla jo riittävästi turvaa, jotta alamme uskaltaa kysyä tärkeitä tunnehaavojamme hoitavia kysymyksiä, joita Mielensäpahoittaja kavahtaisi. Ei pahuuttaan, vaan turvattomuuttaan. Mitä vähemmän pelkoaan tunnistaa, sitä vakuuttavamman oloiset ovat perustelut sille, että on parempi vaieta.
”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun synnyin”, toteaa Mielensäpahoittaja tutummin useammille meistä, kuin moni aavistaakaan. Ellei äiti ole voinut luottaa olevansa turvassa, on myös hänen kohtunsa ollut turvaton paikka syntymättömälle lapselle. Siksi se turva, fyysinen turva, jonka kohtu on antanut suhteessa tuntemattomaan ja kovin pelottavan oloiseen kohdun ulkopuoliseen maailmaan, tuntuu ainoalle turvalle. Miksi syntyä pelottavaan maailmaan? Yllättävän monella meistä on (usein tiedostamaton) kokemuksen kautta opittu uskomus: minulla ei ole ollut edes lupaa syntyä tähän maailmaan.
”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun isä oli kummallinen. Velipoika sai remmistä (…) Ennen sotaa hän oli vain uhannut piiskaavansa”. Ellei mies kykene tuomaan turvaa, hän tuo turvattomuutta. Isyyden arvokkain palvelutehtävä onkin siis äitiyden ja lapsen henkisestä ja fyysisestä turvallisuudesta huolehtiminen. Ennen toista maailmansotaa isyys oli useimmiten lähinnä selviytymisestä huolehtimista vaativissa olosuhteissa. Sota vei mukanaan orastavatkin emotionaalisen isyyden rippeet, ja ne isät, jotka palasivat rintamalta, palasivat haavoittuneina ja särkyneinä lapsina. Jonnekin oli tuska purettava, ja helpointa se oli tehdä itseään heikompiin eli naisiin ja lapsiin. Ovatko nämä tunnehaavat nyt historiaa? Eivät ole.
”Meidän olisi myötäiltävä niin, ettei toiselle kumarrettaessa pyllistetä toiselle”, on ollut jo vuosisatoja ennen itsenäistymistämme yksi toimivimmiksi osoittautunut selviytymiskeinomme. Näin olemme ainakin oppineet uskomaan vähintään kahden voimakkaan vallan välissä eläessämme: sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Toisaalta et voi tietää, milloin valta vaihtuu, joten älä suututa ketään valtaa pitävää tai vallan mahdollisesti ottavaa osapuolta. Näin on selvitty hengissä lukemattomien sukupolvien ajan. Miksi siis muuttaa toimivaa oppia, vaikuttaa Mielensäpahoittaja kysyvän, ja aivan vakavissaan.
Kuka kuuntelisi ja ymmärtäisi minua sekä ottaisi minut vakavasti, ja sitten vielä hyväksyisi minut? Maailma muuttuu ulkoisesti, mutta muuttuuko lopulta mikään? Vaihtuvatko vain kulissit ja henkilöt kiihtyvän kehityksen mukana? Näitä kysymyksiä Mielensäpahoittajan mielessä ja puheissa ainakin minä kuulen, ja samalla en saa häneen yhteyttä. Toisaalta saan häneen hyvinkin yhteyden. Minulle hän elää yhdellä tutulla kansallisella tavalla oman elämänsä ulkopuolella. Hän havainnoi pinnalla näkyviä ilmiöitä, esittää joitakin vihjailevia kysymyksiä ja huomioita, mutta varoo visusti avaamasta ovea tuntemattomaan enemmän kuin on selviytymisen kannalta sopivaa.
Mielensäpahoittajan avulla sukupolvelta toiselle perintönä annetut tunnehaavat alkavat saada tilaa parantua. – Jari Koponen, vihakouluttaja
Mikä tuo tuntematon sitten on? Se on se, kuka Mielensäpahoittaja on, kun hän on kokonaan oma hyväksytty ja rakastettu itsensä. Vaikka kaipaamme jokainen tätä samaa, olemme oppineet piilottamaan itsemme itseltämmekin historiallista olosuhteistamme selviytyäksemme ja selviytyessämme. Mielensäpahoittaja tuo oman elämänsä kautta näkyville tätä meidän suomalaisten yhteistä yhdistävää tekijää, surematonta surua, johon olemme saaneet kansallisella tasolla lohdutusta etupäässä vain urheilusaavutuksilla: ”Nimismies karjui rakastavansa Lassea” (kaatui, mutta kaikesta epäuskosta huolimatta voitti olympiakultaa uudella maailmanennätyksellä).
Toipuminen alkaa tiedostamisesta. Siksi en malta olla mainitsematta vielä sitä, että Mielensäpahoittaja tuo rosoisen rehellisesti ja tutun pidättyväisesti näkyville historiamme kipukohtia tavalla, josta saattaa parhaimmillaan seurata tila, jossa vanhat, sukupolvelta toiselle perintönä annetut tunnehaavat alkavat saada tilaa parantua. Ehkä ainoa vaihtoehtomme ei siis enää olekaan jatkaa kansallisia draamojamme, joilla pidetään mölyt mahassa. Ja jos mikä, niin se luo toivoa! Tärkeää on myös muistaa tässä monien paineiden ympäröimässä maailmassa että ihan tavallinen riittää.
