Viitisentoista naista istuu ringissä. Noin vuoden mittainen koulutusmatkamme on taittunut yli puolenvälin. Kaikki ovat tehneet pieniä ja suuria sisäisiä tai ulkoisia muutoksia. Keskustelu kääntyy hankalimpiin ja haastavimpiin asioihin. Kaikkein kipeimpiin ja vaikeimpiin.
Anteeksiantaminen. Itsen ja toisen välisen rajan erottaminen. Tunteiden tunnistaminen ja kokeminen. Oman totuuden ja arvojen mukaan eläminen. Rakkaus, ystävyys.
Meillä kaikilla on halu elää lämpimissä rakkaus- ja ystävyyssuhteissa. Samalla ne ovat elämämme haastavimpia suhteita, sillä juuri niissä tasapainoilemme läheisyyden ja etäisyyden sekä sitoutumisen ja vapauden välillä. Samalla kun haluamme elää läheisissä ihmissuhteissa, meillä on tarve myös omaan tilaan ja haluun määritellä mikä on juuri meille sopiva läheisyys ja etäisyys, sitoutuminen ja vapaus.
Pitkät ihmissuhteet tuovat haasteen esiin konkreettisesti. Koemme niissä rakkautta ja ystävyyttä, jonka haluamme kestävän – mutta myös joudumme törmäyskurssille toisen ihmisen intressien, halujen ja olemassaolon kanssa. Toiseus haastaa meidät.
Monella ringissämme istuvalla naisella on pari- ja ystävyyssuhteita, jotka ovat olleet tulehtuneita pitkään. Kaunaa, tulkintoja toisen puolesta, toisen henkisen koskemattomuuden loukkaamista, pitkään jatkuneita riitoja, eripuraa, kunnioituksen katoamista.
Viha — suuttumus, kauna, katkeruus — on selvästi tunteista hankalin. Joku on syyttänyt toista kaikesta ja tuntenut avointa vihaa jo pidempään, toinen taas välttänyt syyttämästä yhtään mistään ja taistellut vihaa vastaan.
Kumpikin lähestymistapa on tuottanut yhtä huonoa tulosta.
Keskustelu kääntyy anteeksiantamiseen. Yhtä hyvin voitaisiin puhua irtipäästämisestä, sillä hyvin harvoin kyse on jostakin yksittäisestä, yksitulkintaisesta ja tunnistettavasta tapahtumasta. Pikemminkin arkista kohtaamattomuutta ja odotusten vastaamattomuutta.
Anteeksiantaminen on suuri henkinen haaste. Se on myös pitkien rakkaus- ja ystävyyssuhteiden edellytys, sillä sellaista pitkää ihmissuhdetta, jossa ei olisi tullut anteeksiannettavaa, ei ole. Muista ihmissuhteista voimme lähteä, mutta jos haluamme rakastaa ja sitoutua, vaalia ystävyyttä ja rakentaa pysyvyyttä, meillä pitää olla myös kyky mennä ristiriitojen läpi, päästää irti mielipahasta ja loukkaantumisesta.
Keskustelemme siitä, miten löytää tie anteeksiantamiseen. Kaikki ringissä tunnistavat halun lähteä suhteista, kun tilanne on muuttunut hankalaksi. Yhtä lailla kaikki tunnistavat halun sitoutua. Onko pakeneminen pelkuruutta ja kyvyttömyyttä kohdata konflikti rehellisesti? Halu lähteä tuntuu intuitiivisesti todelta. Mutta intuition ja pelon erottaminen toisistaan on konfliktitilanteessa vaikeaa.
Vähitellen konfliktin myötä syntyy kaunaa ja vihaa, kyvyttömyyttä antaa anteeksi tai edes haluta antaa anteeksi. On helpompi tuntea kaunaa ja vihaa, leikitellä ajatuksella, että lähtee suhteesta. Tämä riittää, nyt mittani on täysi. Lähteminen tuntuu huomattavasti helpommalta kuin anteeksiantaminen. Viha suojaa tuntemasta esimerkiksi surua tai syyllisyyttä ja häpeää, näkemästä omaa osuutta rehellisesti, estää olemasta armollinen ja ymmärtävä toiselle, antaa luvan sitoutumattomuuteen ja julmuuteen.
Anteeksiantaminen on prosessi. Sitä on mahdotonta tehdä pelkällä tahdonvoimalla. Meidän on vaikea käskeä itseämme antamaan anteeksi, jos olemme vihaisia. Vielä vaikeampaa se on, jos emme edes ymmärrä olevamme vihaisia. Usein pitkissä ihmissuhteissa tilanteet rakentuvat hitaasti, katkeruus syntyy kuin huomaamatta. Berliinin muuri rakennettiin ehkä yhdessä yössä, kauna usein kuukausien ja vuosien kuluessa.
Suuttumukseen liittyvien vihan tunteiden tunteminen on välttämätöntä, sillä tunteiden kieltäminen johtaa siihen, että kokematta jätetyt tunteet rakentavat muuria rakkauden ja ystävyyden tielle. Emme oikeastaan edes tiedosta, mitä tapahtui. Yhtäkkiä toinen vain ärsyttää ja tekee kaiken väärin. Viha muuttuu kaunaksi ja vakiintuu vähitellen tavaksi nähdä suhde ja toinen ihminen. Se värittää kaikkea.
Yhtä lailla harhaanjohtavaa on tempautua jatkuvasti tunteidensa kuljettamaksi, toimia reaktiivisesti ottamatta vastuuta itsestään.
Tunteet ovat viisaita ja niillä kaikilla on hyvä tarkoitus. Vihaa tarvitaan esimerkiksi puolustautumiseen ja rajojen vetämiseen. Samalla tunteet voivat johtaa meitä harhaan, sillä ne aktivoituvat paitsi tässä hetkessä, myös vanhojen tunnekaavojen ja -haavojen pohjalta. Tunnereaktioissa kohtaavat tämä hetki ja muistot.
Tunteet ovat sillä hetkellä totta, mutta ne ovat myös vain impulsseja, kuin sähköä, joka virtaa lävitsemme. Viisautta on ymmärtää, että viha on ohimenevä tila, ja ohjata tuo tunne menemään ohi. Tuntea tunne, mutta samalla liikennepoliisin tavoin ohjata se kulkemaan eteenpäin heti kun valot muuttuvat punaisesta keltaiseksi ja siitä vihreäksi. Antaa itselle lupa tuntea tunne ja ottaa vastaan sen mahdollisesti meille tuoma viisaus, mutta samalla ottaa päämääräkseen kulkea eteenpäin kohti anteeksiantoa – sekä rakkautta ja ystävyyttä.
Mikäli uskomme kaikkea, mitä vihan tunteen vallassa koemme, näemme ympärillämme vain anteeksiantamattomuutta. Siksi tarvitaan liikennepoliisia, tietoisuutta, valintaa. Huono olo kertoo siitä, että emme ole linjassa sisäisen viisaamme kanssa.
Kun etsimme rakkautta, ystävyyttä, anteeksiantoa ja jatkuvuutta, on tärkeää kulkea kahta polkua: yhtäältä antaa itselleen lupa olla ihminen ja kokea ihmisyyteen kuuluvia tunteita. Niin vihaa, kuin muitakin tunteita. Toisaalta on tärkeää päättää tavoite tietoisesti, uskomatta tunnetiloja sellaisenaan. Pitää yllä yhteyttä sisäiseen viisaaseen, päättää, että viime kädessä se on ohjaksissa.
Anteeksiantaminen liittyy kaikin mahdollisin tavoin rakkauteen, ystävyyteen, itsen ja toisen väliseen rajaan, tunteisiin ja niiden tunnistamiseen – muihin tässä ringissä istuvien naisten haastavimpiin kasvupaikkoihin, niihin asioihin jotka omassa itsetuntemuksen ja tietoisuuden lisääntymisessä tuntuvat vaikeimmilta viedä omaan elämään.
Anteeksiantaminen tuo nähtäväksi, osaammeko kuunnella itseämme ja kommunikoida omaa totuuttamme.
Samalla se näyttää, hyväksymmekö rakastettumme ja ystävämme sellaisina kuin he ovat, vai odotammeko kaiken aikaa, että he muuttuisivat tavalla tai toisella odotustemme mukaisiksi. Jälkimmäinen kertoo paljon myös meistä itsestämme. Kuka me olemme suuttumuksessamme ja syytöksessämme — ja mitä vihamme estää meitä näkemästä itsessämme?
Intiaanien viisaus on, että syyttävän käden kolme sormea osoittaa syyttäjää itseään. Vihamme antaa helpon motiivin olla katsomatta peiliin, sillä on helpompaa löytää syyllinen ulkopuolelta. Olla kohtaamatta sitä kipua, josta syytös lähtee, sitä kohtaa itsessämme, joka saa syyttämään.
Ihminen on kompleksinen olento. Fyysinen, mentaalinen, henkinen. Tämä kaikki on huomioitava ihmisen elämää elettäessä. Meillä on tunteita, ja niiden valossa teemme tulkintoja todellisuudesta.
Vihan vallassa näemme tuomittavaa ja mahdottomuutta, rakkauden ja ystävyyden valossa hyväksyntää ja mahdollisuuksia. Tietoisina olentoina meillä on mahdollisuus päättää, miten haluamme maailmamme kokea. Elämme perspektiivisessä todellisuudessa – perspektiivimme todellisuuteemme määrittää kokemuksemme.
Vihan ja kaunan takana asuu rakkaus, ystävyys ja anteeksianto. Se, minkä muodon suhde saa anteeksiannon myötä on lopulta merkityksetöntä. Anteeksiantaminen avaa mahdollisuuden rakkauteen ja ystävyyteen missä tahansa muodossa haluamme niitä kokea.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
