Viime päivinä on käyty paljon keskustelua siitä, voiko masennuksen määrää arvioida tarkkailemalla ihmistä ulkoapäin ja mitkä ovat masennuksen kriteerit? Keskustelu lähti Anna-Leena Härkösen kirjasta nimeltä Valomerkki, joka käsittelee masentunutta viisikymppistä naista. Helsingin Sanomien kriitikon Katri Kallionpään mielestä romaanihenkilö ei vaikuta masentuneelta, koska hän jumppaa, pörrää juhlissa ja hänellä on kavereita.
Minusta vaikuttaa, ettei Hesarin kriitikolla ei ole ollut omaa kokemusta masennuksesta, tai sitten hänen ajatuksensa masennuksesta on rajallinen. Näkökulmaa kritisoi myös Suomen Mielenterveysseuran kriisikeskustoiminnan johtaja Outi Ruishalme. Myös Hesarin mielipidepalstalla otettiin kantaa aiheeseen.
Yksi lempilainauksistani on: “Älä kadehdi toisen onnea, koska et tiedä hänen salaista suruaan.”
Syy siihen, miksi lause kolahtaa minuun hyvin on se, että olen ollut läpi elämäni hyvin taitava harhauttamaan ihmisiä oman vointini suhteen. Eikä aina ole ollut edes kysymys tietoisesti häivyttämisestä. Muistan, kuinka 21-vuotiaani hakeuduin mielenterveystoimistoon pahan ahdistuksen, masennuksen ja paniikkioireiden takia. Peilistä minua katsoi kuitenkin asiallinen, reipas ja nätti tyttö, joka jaksoi hymyillä, vaikka mieleen koski niin, ettei mistään enää tullut oikein mitään. Samaa palautetta sain myös opiskelukavereiltani, joille uskouduin tilanteessani. “Ethän sä näytä siltä, että sulla olisi mielenterveysongelmia!”
Jokin aika sitten keskustelin hyvän ystäväni kanssa hänen vakavasta masennuksestaan ja syömishäiriöstään. Vaikka tilanne oli ollut hyvin huolestuttava jo pitkään, ei ulkoapäin olisi voinut mitenkään ajatella, että tuossa sitä kulkee ihminen, jonka sairaus on eristänyt kokonaan kaikesta siitä, joka joskus oli tärkeää. Ystäväni on maailmaan päin kaunis, kiltti, upea ja säteilevästi hymyilevä nainen. Sairaus on hänen sisäpuolellaan tahdittamassa jokaista ajatusta. Se on vallannut alun perin elämäntarkoitukselle varatun tilan. Keskustelin hänen kanssaan pitkään siitä, kuinka yhteiskuntamme masennusmaisemaan mahtuu vain tietynlainen kuvasto, joka rajaa ulkopuolelle kaikki ne masennuksesta kärsivät, joista et koskaan uskoisi.
Ystävääni lainaten: “Ihmisen pitäisi maata kuopassa ja syödä multaa, jotta masennus olisi totta myös vieressä olijoille.”
Tietenkin osan masentuneista tunnistaa päällekin päin. Aivan samoin kuin osan alkoholisteista, paniikkihäiriöisistä ja pakko-oireisistakin. Mielen sairaus on kuitenkin aina ennen kaikkea mielen sairaus, ja osaan niistä kuuluu niin taitavaa normaaliuteen naamioitumista, ettei sitä voi välttämättä uskoa, ennen kuin pääsee sen itse kokemaan tai viereltä todistamaan. Älä siis tuomitse tai vähättele lähimmäistä, joka sinulle uskoutuu. Voi olla, ettei hän uskalla kääntyä puoleesi uudelleen.
