Kirjoittaja Katja Kallio (s. 1968) on kiitetty, tarkkavaistoinen ihmismielen kuvaaja. Hän kirjoittaa epäsovinnaisten naisten elämästä ja paikasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Yön kantaja on hänen kuudes romaaninsa.
Noin vuosi sitten sain tietää, että Hämeenlinnan vankilamuseosta saattaisi löytyä valokuva Amanda Aaltosesta, Yön kantaja -romaanini todellisesta esikuvasta. Lähteissäni Hämeenlinnaan kuulin nuoremman tyttäreni kysyvän vanhemmalta: ”Kuka se Amanda Aaltonen oikein on?” Vanhempi tytär (teini) ei nostanut edes katsettaan puhelimesta vastatessaan: ”Se on äidin uuden kirjan päähenkilö jota se rakastaa enemmän kuin meitä.”
-romaanini todellisesta esikuvasta. Lähteissäni Hämeenlinnaan kuulin nuoremman tyttäreni kysyvän vanhemmalta: ”Kuka se Amanda Aaltonen oikein on?” Vanhempi tytär (teini) ei nostanut edes katsettaan puhelimesta vastatessaan: ”Se on äidin uuden kirjan päähenkilö jota se rakastaa enemmän kuin meitä.”Amanda oli vuonna 1864 syntynyt turkulainen irtolaistyttö, joka oli syntynyt sota sisällään. Hän oli levoton, karttoi työntekoa ja reissasi ja istui sen vuoksi vankilassa. Älykäs hän oli ja kirjoitti kauniilla käsialalla vaikka oli lähes kouluja käymätön. Hän kertoi lentäneensä kuumailmapallolentäjän rakastajattarena Pariisiin, ja päätyi 27-vuotiaana loppuelämäkseen naisten mielisairaalaan Seilin saarelle. Tekaistu diagnoosi oli Insania epileptica menstrualis, epileptinen kuukautishulluus. Amanda kuoli Seilillä 54-vuotiaana.
Valokuvaa ei Hämeenlinnasta löytynyt. Paljoa muutakaan tietoa Amandasta ei ole, mitä nyt yksi sairaalaraportti, kaksi omakätistä kirjettä sekä lista hänen tavaroistaan: seitsemäntoista hametta, kolme kultasormusta, kultaiset korvakorut sekä 70 markkaa rahaa. Merkillinen omaisuus irtolaistytölle! Vähäiset tiedot herättivätkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Oliko kuumailmapallolento totta? Amandan toinen tärykalvo oli puhjennut, varsin tavallinen vaiva ilmailijoilla. Minä olen suhtautunut tähän mahtavaan vapauden metaforaan totena. Tässä piilee kaunokirjallisuuden voima: sinne minne historiantutkimus ei yletä, kaunokirjallisuus ojentaa pitkän kapean kätensä.
Amandan tarina kysyy eksistentiaalisen kysymyksen: keitä me olemme, jos olemme paikassa jossa emme halua olla, ihmisten kanssa joiden kanssa emme halua olla?
Kaikki ovat kokeneet lyhyesti tällaisen minuuden hälvenemisen, hajottavan kaksituntisen työkkärin infotilaisuudessa tai sairaalatutkimuksissa, ja kiiruhtaneet sitten helpottuneina takaisin omaan elämäänsä. Kirjoittaessani tein erilaisia identiteettikokeita. Asuin kaksi viikkoa Seilillä Amandan sellissä ja seurasin miten irtaannuin kotiminästäni. Kotona testasin mitä tapahtuu jos vain lähden kauppaan vaatteissa joita vihaan ja jotka eivät sovi minulle lainkaan. Ei tarvita paljoakaan kun jo eksymme sisäisesti. Kutsun fyysiseksi kirjoittamiseksi tätä metodia, kokemuksen hakemista kehon kautta. Samasta syystä lensin lopulta itsekin kuumailmapallolla, vaikka kärsin korkean paikan kammosta.
Olen omistanut Yön kantajan mahdottomille naisille, menneille ja nykyisille. Kaikille joita odotukset ja muotit kiristävät kuin pikkuruisten isoisoäitiemme takit. Tietenkään en rakasta Amandaa enempää kuin tyttäriäni, mutta näen hänen kauneutensa, hänen haaskuun heitetyn elämänsä arvon. Jokainen teksti, jonka aikalaiset kirjoittivat Amandasta, pyrki todistamaan että hän oli hullu, mahdoton ja arvoton. Nyt Yön kantajan myötä on kirjoitettu tekstien tulva, joka ylistää hänen elämänsä kauneutta ja arvoa. Tämä on empatian voitto! Kun me ymmärrämme minkä tahansa ihmiselämän kauneuden, olemme itsekin tiukemmin säikein kiinni elämän kudoksessa. Filosofi Martin Heidegger kutsui ”olemisen unohdukseksi” sitä miten historian ja yhteiskunnan voimat hallitsevat ihmistä niin ettei hänen omalla elämismaailmallaan ole enää mitään arvoa. Tämä on kirjallisuuden olemassaolon syy: se suojelee meitä ja elämismaailmaamme olemisen unohdukselta.
