Erilaiset ihmiset tuntevat ääritunteita eri tavalla. Se on tutkitustikin totta.
Itse tunnen ja aistin asioita herkästi, liikutun pienistäkin pisaroista. Itken ilosta ja surusta, molemmista yhtä helposti.
Jos ollaan rehellisiä, olen varsinainen itkupilli, draamaprinsessa. Niin, että toisinaan lähimmäisetkin saavat hävetä. Olimme sitten elokuvissa, teatterissa tai kotisohvalla puhumassa elämästä, saatan itkeä tirauttaa, ihan vain liikutuksesta.
Sepittelen työkseni tarinoita. Ehkä mielikuvitus ja taipumus suuriin käänteisiin ja traagisiin kohtaloihin paperilla saavat aikaan sen, että koen eri tunneskaaloja niin vahvasti.
Mutta herkkyydestä on haittaakin. Kärsin unettomuudesta muutenkin, mutta tavallista voimakkaammat tunnetilat saavat nukkumisenkin ihan eri sfääreihin. On mahdotonta saada unta kun tuntee niin kovaa.
Ihan hetki sitten ihastuin. Rakastumisesta on varomatonta puhua niin lyhyen ajan jälkeen. Mutta taisin hullaantua. Ja siinä se sana on kätkettynä. Hulluus.
Olin juuri ehtinyt saavuttaa elämääni uudenlaista tasapainoa. Seesteisyyttä ja rauhaa siitä, että tulevaisuudessa kaikki menisi niin kuin pitäisi. Sitten tuli joku, joka horjutti sitä kaikkea kuin huojuvassa Torni -pelissä.
Tapailtuamme hetken ja heitettyäni itseni suinpäin tunteeseen, en enää kaikkina hetkinä tunnistanut itseäni. Taannuin käytökseltäni paikoin teinitytöksi ja sain ihastuspäissäni erikoisia puuskia. Minusta tuli, tunnustan sen kyllä, ihan vähän hullu.
Mutta se ilon ja energian määrä, joka valtasi kehon ja mielen! Höpöttelin hassuja ystävilleni ja juttelin tuntemattomille kaduilla. Juoksin kymmenen kilometrin lenkin päivittäin ja suunnittelin illallisia ja auringon värittämiä kesäretkiä.
Minusta tuli hetkellisesti Supernainen.
Tiesin toki entuudestaan, että ihastuneen tai rakastuneen aivoissa tapahtuu jotain kemiallista. Ja että se selittää kaikkea hullaantumista jotenkin lohdullisesti. Kaivoin esiin Ylen vanhan haastattelun, jossa jututettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Timo Partosta. Haastattelussa hän kertoi, että rakastuessaan ihmisen aivoissa tapahtuu kaikenlaista, ja että elimistö on stressaantunut. Niin juuri! Olin superstressaantunut!
Partonen vahvisti haastattelussa myös sen, että ihmiset ovat erilaisia rakastujia. He eroavat synnynnäisestikin siinä, kuinka voimakas rakastumisen tunne on. Joillakin reaktio on laimea, toisilla taas hyvin vahva. Kiitos Timo vahvojen tunnekuohujeni hyväksymisestä!
Ainoa mikä minua haastattelussa huolestutti oli se, että Partonen kertoi elimistön kemiallisen rakastumisreaktion väistyvän viimeistään puolentoista vuoden päästä. Puolentoista vuoden! Se tuntuu kovin pitkältä ajalta, sillä herkän ihmisen elimistö ja fysiikka uhkaa romahtaa jo lyhyenkin ihastumisen aiheuttaman stressitilan jälkeen.
Kaikkea tätä muuten tapahtuu rakastuneen päässä:
- Stressihormonin eli kortisolin tuotanto lisämunuaisista voimistuu. Sen pitoisuus veressä voi olla 40 % normaalia suurempi.
- Rakastuminen voi valvottaa, estää nukahtamista, kuluttaa voimavaroja ja energiaa.
- Välittäjäaine dopamiinin käyttö lisääntyy. Dopamiini on keskeinen mielihyvän kokemisessa ja mielenkiinnon ylläpitämisessä, mutta saattaa johtaa myös huomiokyvyn kapenemiseen.
- Miessukuhormonin, testosteronin, tuotantotaso muuttuu.
- Aivokuorukan alueella tilanne näyttää samalta kuin riittävän vaikeaa tietokonepeliä pelaavalla. Solut syttyvät toimimaan.
- Hermovälittäjäaine serotoniini kiihdyttää tai hillitsee aivosolujen toimintaa. Tapahtuu kahdenlaisia muutoksia. Pelon, surun ja vihan tunteet laimenevat. Toisaalta tunnepohjainen oppiminen heikkenee. Jos suhteessa on jotain, mistä olisi hyvä oppia vastaisuuden varalle, niin se ei kovin helposti mieleen painu. Eli samat virheet ehkä toistetaan myöhemmissä suhteissa. Miten lannistavaa!
(Lähde: Yle, Oudot tunteet, haastattelussa Timo Partonen)
Olen muuten pitkälti riskinkarttaja ja suurimmalta osin pystyn hallitsemaan elämääni. Ottamaan juuri sen verran riskejä kuin uskallan. Toisinaan mietin, onko rakkaus minulle liian suuri riski. En nimittäin ole suoriutunut siinä aina kovin hääppöisesti. Ja kun itseni tuntien vielä tiedän, että rakkauden päättymisestä johtuva romahduskin on valtava tunnemyrsky ja aikaa vaativa toipumisprosessi siitä, että tarinasta, josta ehti maalata mielessään kaikkien aikojen suurinta rakkaussaagaa, ei tullutkaan totta. Riskin ottaminen tuntuu järjettömältä.
Mutta rakkaus on vähän kinkkinen juttu. Riskinä se ei taida loppujen lopuksi olla päätösjuttu. Niin minä järkeilin sitä ottaessani.
PS. Kevät ja kesä ovat tutkitusti otollisinta aikaa rakastumiselle. Valon määrän kasvu johtaa serotoniinin määrän kasvuun. Se taas lisää rakastumisen mahdollisuutta. Ihanaa ja rakkauden täyteistä kesää kaikille! <3
