Olen viime aikoina törmännyt moniin kirjoituksiin työelämästä. Niissä kehotetaan työntekijöitä suorittamaan vähemmän ja olemaan pelkäämättä virheiden tekemistä. Ohjeistus tuntuu olevan, että ei pidä pyrkiä täydelliseen suoritukseen, vaan keskivertoon. Kasin suoritus on nyt tavoiteltava, koska paineet vähenevät ja saamme aikaan enemmän.
Eräs kouluttaja ja työnohjaaja kuvasi asiaa Helsingin sanomissa näin: ”Se johtuu suorituspaineista. Täydellisyyteen pyrkijä on aina jännitteisessä tilassa, ja silloin virheitä tapahtuu todennäköisesti tavallista enemmän.” Milloin vanhemmuudessa aletaan puhua samoin?
Koska toteamme, että itse asiassa meidän vanhempien ei pitäisikään pyrkiä hyvään vanhemmuuteen, vaan riittävän hyvään, sellaiseen keskivertovanhemmuuteen?
Olen pohtinut hyvää vanhemmuutta paljon. Mitä enemmän asiaa olen miettinyt, sen vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että suurin osa vanhemmista on kelpo vanhempia. Jonkun pitäisi vain sanoa heille, että relatkaa ja nauttikaa vanhemmuudesta.
Sen sijaan tuntuu, että media tuuttaa meille kasvatuksen ammattilaisten neuvoja, ohjeita ja vinkkejä niin, että sitä alkaa epäröidä ja tuntuu, että ollakseen hyvä vanhempi lapsilleen, pitäisi suorittaa tutkinto vanhemmuudesta. Usein tunnenkin suurta riittämättömyyttä. Keskustelin tarpeeksi hyvän vanhemmuuden kriteereistä oman 16-vuotiaani kanssa ja hän kysyi ”minkälaista te olette oikein yrittäneet musta kasvattaa?”. Kysymys on hyvä.
Jos me vanhemmat pyrimme täydelliseen suoritukseen ja olemaan parhaita mahdollisia vanhempia, tarkoittaako se, että odotamme samaa lapsiltamme? Kasvattavatko täydelliset vanhemmat täydellisiä lapsia joilla ei ole varaa epäonnistua ja olla keskinkertaisia?
Vierastan yleisiä ohjeita vanhemmuuteen. Ymmärrän tietyn perustason määrittelyn esimerkiksi lastensuojelussa – jotenkin on arvioitava lapsen edun mukaan hänen vanhempiensa vanhemmuutta. Toisinaan se on tarpeen. Mutta suurin osa meistä vanhemmista on ihan riittävän hyviä vanhempia sellaisenaan. Jokainen lapsi ja jokainen vanhempi on yksilö ja siksi myös vanhemmuus vaihtelee jopa perheen lasten välillä.
Minulle vanhemmuudessa on ennen kaikkea kyse rakkaudesta. Kun olin lapsi, omalla äidilläni oli tapana sanoa, että hän rakastaa minua vaikka tekisin mitä. Hämmästellen ja epäuskoisena saatoin kysyä, että silloinkin, jos tappaisin jonkun. Äitini vastasi aina järkähtämättä, että myös silloin. Muistan ihmetelleeni ja epäilleeni äidin sanoja – eihän kukaan voisi rakastaa murhaajaa.
Mutta omien lasten myötä olen alkanut ymmärtää, että juuri tästä vanhemmuudessa on kyse. Siitä, että rakastaa silloinkin, kun oma lapsi on tehnyt jotain todella kamalaa ja kaikki muut ovat valmiit kääntämään hänelle selkänsä. Juuri silloin vanhemman on rakastettava.
Jos minun pitäisi antaa vinkkejä vanhemmuuteen (onneksi kukaan ei niitä minulta kysy) kiteyttäisin neljään asiaan: rakasta ehdoitta, löydä oma tapasi olla vanhempi, nauti vanhemmuudesta ja ole laiska. Laiskuus on siitä hyvä neuvo, että se ohjaa meidät tekemään vain sen mikä on pakko. Kun emme yritä epätoivoisesti suorittaa vanhemmuutta täydellisesti, saatamme välttää muutaman virheen ja olla jopa parempia vanhempia.
Pauliina Lehtinen
toiminnanjohtaja
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry
