Viime vuosi tarjosi minulle ”syventäviä opintoja” elämän oppikoulussa ja minun piti vetää hiukan henkeä. Turpaan siis tuli. Kuten aina, koettelemukset ovat meille loppujen lopuksi lahjoja, vaikka ne siinä hetkessä tuntuvat riipaisevilta ja raskailta.
Minun kohdalleni näitä asioita osui useampia, ja avaan niitä ja niistä virinneitä oivalluksia vähitellen tässä vuoden aikana.
Henkireikä
Minun piti siis vetää henkeä. Siitä juontaa juurensa myös blogin nimi: Henkireikä. Henkireikä on kanava omaan sisäiseen rauhaan, oikeastaan kokonainen kanavanippu, jossa on monia mahdollisuuksia kytkeytyä meitä ympäröivään viisaampaan ulottuvuuteen. Se on myös keidas, jossa voi olla rauhassa ilman maallista hössötystä. Haluan tehdä tästä Henkireiästä sinulle taukopaikan, jossa voit pysähtyä kuuntelemaan itseäsi ja jossa voit oivaltaa jotain hyvinkin tärkeää omasta sisäisestä maailmastasi. Tervetuloa!
Crash
Olen ollut yrittäjänä jo yli kolmekymmentä vuotta ja aikoinaan olen panostanut firmaan aika paljon omia ja lainattujakin rahoja. En ole kuitenkaan päässyt ottamaan sijoituksiani takaisin yrityksestä, kun maailma on pyörittänyt asioita niin että kaikki tulokseen viittavakin on pitänyt investoida johonkin uuteen. Mulle on aina ollut tärkeintä luoda uutta firman toiminnan turvaamiseksi, vaikka sitten oman talouden kustannuksella.
Mammonaa
Näiden lainojen vakuudeksi kiinnitin aikoinaan myös omaa omaisuuttani, ja kun viime vuonna bisness oli todella hitaalla, en pysynyt oman lainani lyhennysohjelmassa. Samanaikaiset isot muutokset pankkini toiminnassa, mm. yhdistymiset, johdon vaihtuminen, ristiin kulkeneet viestit yms. johtivat siihen, että pankki otti ja sanoi henkilökohtaisen lainani irti.
Vaikka maksoin hyvin pian tuon jälkeen kaikki rästini pois ja ylikin, tapahtunut oli kuitenkin tapahtunut ja sitä ei enää pystynyt peruuttamaan. Muistan hyvin, kuinka tyystin tuntematon, väliportaan pankinjohtaja soitti minulle ja sanoi, ettei asialle voi tehdä mitään muuta kuin laittaa omaisuuttani realisointiin.
Miltä se tuntui?
Sydän muljahti ja pala nousi kurkkuun. Saman tien alkoi pyörimään ajatusten kela siitä, mitä kaikkea se tulee aiheuttamaan ja mitä tunteita ja kommentteja se tulee herättämään ympäristössäni. Se oli vaikea hetki. Onneksi olen jo tähän mennessä oppinut yhtä sun toista tärkeää oman mielenrauhan säilyttämisestä ja jo hyvin pian pääsin hengittämään syvään ja rauhoittumaan. Tuossa hetkessä istahdin alas tyhjässä huoneessa ja vain hengitin syvään ja annoin kaiken virrata puuttumatta mitenkään prosessiin. Näin asioita, koin asioita mutta sain tarkkailla niitä ulkopuolisen silmin.
Samalla tunnekokemus alkoi rauhoittumaan ja pian istuin tyhjänä kuin tuo huone.
Hetken kuluttua havahduin tähän maailmaan ja oivalsin, että tässähän edelleen olen. Ehkä vähän piestynä mutta edelleen tässä. Oli todella vapauttavaa havahtua kysymykseen: Mikä tai kuka minut määrittelee? Ei ainakaan pankkien nykyiset toimintasäännöt.
Ennen katsottiin silmiin
Yritin tietenkin vielä löytää polun asian oikaisemiseksi ja kävin asiasta keskusteluja pankkini johdon kanssa, aina ylintä johtoa myöten. Johtaja sanoi kutakuinkin näin: ”Kuule Sampo, minä olen ollut pankinjohtajana noin kolmekymmentä vuotta ja ennen vanhaan olisimme katsoneet toisiamme silmiin, kätelleet ja jatkaneet hommassa eteenpäin kuten ennen. Nyt emme voi sitä tehdä koska pankkimme sisäisen tarkastuksen ohjeet ja EU:n pankkitarkastuksen säännöt estävät sen.” Asia selvä.
Suvun tuntemukset
Totta kai edessä oli ja on vielä tunneläikähdyksiä. Osa vanhemmiltani aikanaan ostamani maatilan maista pitää siis laittaa myyntiin ja tunnekokemukset, joita vanhempani ja sisarukseni kokevat asiassa, ovat tietenkin rikkana rokassa. Oma oletukseni tuomituksi tulemisesta ja epäonnistumisesta olivat suuri pelko. Vaikka en kaikkia heidän sisäisiä tuntojaan tarkalleen tiedäkään, eivät he ole minua hylänneet. Siitä olen todella kiitollinen ja iloinen.
Minä en kuitenkaan voi vaikuttaa heidän kokemuksiinsa, joten on hyvä päästää irti tuosta tunnetaakasta ja keskittyä oman taakan sulattamiseen. Meidän tunnekokemuksemme ovat aina omiamme ja on suorastaan älytöntä ottaa kaikkia lähipiirin tunnekokemuksia omille harteilleen. Asiallehan minä en voi kuitenkaan enää mitään ja ennemminkin voimme yhdessä purkaa tämän tilanteen aiheuttamia tuntemuksia ja ehkä löytää vielä enemmän yhteyttä välillämme.
Oman perheen tuntemukset
Olen pitänyt firman asiat hyvin pitkälle ominani, ja aikoinaan jo avioliittoa solmiessamme teimme avioehdon. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu ja kaikki voi muuttua hetkessä. Tämä homma tuli nyt todistettua. Tämä draaman vaihe laukaisi esiin myös joitakin muita käsittelemättömiä asioita, joiden on nyt aika tulla käsiteltäviksi. Omille lapsilleni olen sanonut, että olemalla rehellinen itselleen ja muille selviytyy maailmassa varmasti, vaikka välillä vähän koliseekin. Tietenkin asia oli harmillinen heillekin mutta kumpikin heistä on vähitellen rakentamassa omaa elämäänsä ja kummallekaan nämä maatilan tilukset eivät ole varmastikaan mikään kynnyskysymys onnellisuuteen. Ehkä jopa päinvastoin.
Miltä nyt tuntuu?
Ai että miten meni niinku omasta mielestäni? No, monta asiaa olisin voinut tehdä toisin. Päätökset tehdään kuitenkin aina kulloinkin käytössä olevalla tiedolla ja siksi niitä on turha märehtiä jälkeenpäin sen enempää. Minä en surkuttele tätä juttua yhtään enempää kuin on välttämätöntä ja kuten jo alussa totesin, tälläkin on varmasti jokin tärkeä tarkoitus omalla taipaleellani. Ämpäriä pitää tyhjentää jotta sinne voi laittaa uutta sisältöä. Kyllä tämä velkaisen elämä on jo katsottu ja koettu.
Jo tätä kirjoittaessani tuntuu huojentavalta ja uskon, että kokemuksestani on vielä hyötyä monelle vastaavassa tilanteessa tarpovalle. Siksi päätin myös tehdä Henkireikä-verkkovalmennuksen, joka antaa mahdollisuuden käydä läpi ja selvittää elämän mukanaan tuomia kokemuksia ja tuntemuksia. Se tuntuu tärkeältä ja jopa jonkinlaiselta elämäntehtävältä. Minä olen edelleen minä. Jopa enemmän minä kuin vuosi sitten.
