Ahdistuksen tunne on mitäpä muuta kuin ahdistava. On enemmän kuin ymmärrettävää haluta välttää vaikeaa tunnetta (kuten muitakin vaikeita tunteita). Ja silti näyttää siltä, että itseasiassa juuri yritys välttää tunnetta sattuukin pitkässä juoksussa enemmän, kuin tunteen kohtaaminen ja salliminen.
Ihmiselämään kuuluu tunteet, vaikeat, ihanat, kevyet, rennot, kaikki. Näin se vain on. Sen sijaan, että pyrkisimme pääsemään tunteista eroon (jota itse ainakin myönnän kiivaasti yrittäneeni) voimme opetella kohtaamaan, tutkimaan, sallimaan, tuntemaan, nauttimaan ja irtipäästämään niistä. Jälleen, helppohan se on sanoa…
Ahdistus on kulkenut kanssani pitkään. Syömishäiriövuosinani se oli jatkuvasti taustalla. Kuin radio, jonka taustaääneen on jo niin tottunut, että ihmettelee jos onkin hiljaista. Se oli ollut mukanani niin pitkään etten enää tiennyt, että se ole minä. Syömishäiriöstä, kontrolloinnista, addiktiosta ja suorittamisesta tuli keinojani koittaa hallita ahdistusta. Ja myönnän, ne toimivatkin hetkellisesti. Tosin niiden hintana oli ahdistus, yksinäisyys ja valtavat paineet.
Mikään ei riittänyt sisäisille vaatimuksilleni. Kohta ahdisti jo se, että miten pystyy toteuttamaan keinoja, joilla ahdistusta pitää poissa. Ahdistus vain lisääntyi.
Itsetuntemuksen tiellä, terapiassa ja erilaisilla kursseilla aloin hitaasti, mutta varmasti harjoitella ahdistuksen kohtaamista ja sen käsittelyä terveemmillä keinoilla. Olisi valehtelua väittää, että se olisi sujunut ilman ahdistusta: Kun sisäisistä säännöksistään alkaa hitaasti irroittamaan, se tuo esiin sen mitä pinnan alla on. Ja nämä eivät ole niitä “järjen asioita”. Omasta kivusta ja ahdistuksesta voi olla vaikea kertoa sillä pelkää että sitä vähätellään tai koitetaan järkeillä pois. Tunne tuntuu todelta ja ansaitsee tulla nähdyksi, vaikka sen viesti ei totta olisikaan.
Sisäisistä säännöistään irroittaminen ei ole helppoa. Jos se olisi, niin kellään ei näitä haasteita enää olisi. On viisasta hakea tukea tai kertoa luotettavalle ystävälle mitä olet läpikäymässä. Voit kysyä, että saatko vaikeana hetkenä soittaa. Toisen ei tarvitse “ratkaista” mitään, mutta hän voi olla tukena.
Se on kuin lohikäärme, joka vaanii pihallasi. Jos lähdet talostasi ulos, se on vastassa syöksemässä tulta. Se haluaa, että pysyt sisällä, kuten aina ennenkin. Ja voi pojat se on ilkeä, se osaa iskeä juuri kaikkiin kipeisiin kohtiin. Sitä alkaa välttelemään ulos lähtöä välttääkseen lohikäärmeen,m utta elämä sisällä käy ahtaaksi. Et halua enää antaa pelon pitää sinua lopun elämää jumissa. Et ole yhtäkkiä pelosta vapaa, vaan haavoittuvaisena, aidosti rohkeana halukas kohtaamaan sen. Tiedät, että se ei ole helppoa, mutta tiedät ettet voi jäädä sisällekään. Otat askelia ulos ja siellä se lohikäärme on vastassa. Se sylkee taas tulta, loukkauksia, sääntöjään.
Tällä kertaa et käänny pois. Pysyt paikallasi, tunnet kivun ja kuljet pihan läpi. Se sattui. Todella. Mutta lohikäärme ei todellisuudessa pysty tekemään mitään.
Onko loppuelämä helppoa?
Ei. Lohikäärmeen saa kohdata luultavasti useamman kerran. Sen ilkeät kommentit eivät kuitenkaan pian tunnukaan enää niin lamaannuttavilta.
Se ei enää päätäkään elämäsi rajoja.
Sen vierailut harvenevat. Se oppii, että et usko siihen. Se menee nukkumaan. Välillä jokin elämässä yllättää ja lohikäärme koittaa tulla takaovesta sisään. Sinä voit huomata sen, käyttää uusia, terveitä selviytymiskeinoja ja ohjata lohikäärmeen taas nukkumaan.
Lohikäärme on pelko. Sille ei kannata olla vihainen, sitä ei kannata paeta, eikä sitä kannata kieltää.
Syömishäiriöstä toipuminen on kysynyt monia kohtaamisia lohikäärmeen kanssa. Välillä palasin peloissani taloon piiloon, keräämään voimia.
Välillä lohikäärme on jollain ovelalla lepertelyllä huijannut minua. Sen vierailut ovat harventuneet ja harventuneet. Minulla on uusia keinoja selvitä. En ole peloton tai vapaa ahdistuksesta. Ymmärrän niiden olevan inhimillisiä tunteita, joita osaan kohdata. Jos koen, etten yksin jaksa, haen tukea. Lohikäärme ei saa enää elää puolestani.
Ahdistus on tunne, josta usein vaietaan. Silti, enemmän tai vähemmän se koskettaa jokaista. Toivon, että tämänkin hankalan tunteen suhteen uskallamme enemmän jakaa, koska jaettuna monen tunteen voima alkaa hellittää. Jos tunnetta häpeää, sen voima usein vain vahvistuu.
Ahdistus kertoo usein, että vaadimme itseltämme jotain epäinhimillistä, kohtuutonta tai asioita, jotka eivät ole kontrollissamme todellisuudessa.
Mitä tarinaa ahdistus kertoo sinulle? Voisiko samalla sallia tunteen olemassa olon ja irroittaa tarinasta, jota se sepittää?
