Vuosi 1996. Olen 14-vuotias ja rantalomalla otettu kuva aiheuttaa kauhun väristyksiä. Näytän lihavammalta kuin kuvassa vieressä oleva ystäväni! Erityisesti vatsan seutuun en ole tyytyväinen. Johtopäätös: minun pitää laihduttaa.
Seuraavan vuoden ajan teen 4–5 normaalin viikoittaisen pesäpallotreenin lisäksi lähes joka ilta vatsalihasliikkeitä ja tarkkailen syömisiäni. Vuoden päästä lomakuva näyttää paremmalta ja vatsalihaksetkin näkyvät. Olen tyytyväinen, mutta samalla pelkään repsahdusta ja lihomismörköä.
Kuulostaako tutulta ja normaalilta?
Ei ihme, sillä 84 % suomalaisista naisista on tyytymätön painoonsa ja haluaisi laihtua. Tämä surullinen tulos tuli Taloustutkimuksen ja Yleisradion Vaakakapinan tekemässä tutkimuksessa, jossa kysyttiin painonhallintaan liittyvistä asenteista. Kaiken lisäksi tyytymättömyys kehkeytyy yhä nuorempana.
Missä vaiheessa kehostamme tuli objekti, jota meidän pitää inhota ja projekti, joka pitää saada kuntoon?
Miten oma tarinani sitten jatkuu?
Seurasi yli 15 vuoden kausi, jolloin käytin valtavasti energiaa painoni tarkkailuun ja oman kehoni inhoamiseen. Mitään oikeaa syytä ei ollut, sillä en ollut missään vaiheessa ylipainoinen.
Erityisinhokkiani vatsaa en pystynyt kunnolla edes katsomaan vuosikausiin. Lopputuloksena minulla oli epämääräisiä ruuansulatus- ja vatsavaivoja ja joka ikinen syöty herkku tuntui jäävän vyötärölle kiinni.
Ihan kuin vatsani olisi ollut masentunut ja sairas vain sen takia, että minä inhosin sitä.
Ruoka oli minulle myös keino tukahduttaa stressiä ja epämiellyttäviä tunteita. Löysin itseni usein iltaisin jääkaapilta ahmimassa seisaaltaan kaikkea mitä käsiini sain. Ja tätä piti tietysti kompensoida treenaamalla lisää ja lisää. Mikä johti väsymykseen, yhä ikävämpiin tunteisiin ja niiden pakenemiseen suorittamisella ja syömisellä.
Solmu oli valmis ja siinä yhdessä mytyssä lapsuudesta peräisin olleet asenteet omaa kehoani kohtaan, liiallisella suorittamisella ja liian vähäisellä levolla aiheutunut krooninen stressi sekä vuosien tukahdetut tunteet, jotka oli panssaroitu (treenatun) kuoren alle.
Kohti omannäköistä elämää
Viimeiset vuodet olen purkanut ja aukaissut solmua. Vyyhti lähti purkautumaan, kun ensimmäistä kertaa oikeasti pysähdyin itseni äärelle joogaretriitin ja siellä löytämäni meditaation myötä.
Vähitellen opettelin hyväksymään ja rakastamaan itseäni – jopa vatsaani! Aloin jutella sille mukavia, silitellä sitä ja kiitellä, miten hyvää työtä se tekee. Loin joogan ja mindfulness-harjoittelun avulla uutta yhteyttä kehooni.
Sen sijaan että katsoin kehoani vain ulkoapäin arvostellen, aloin tuntemaan asioita sisältä käsin.
Milloin tarvitsen lepoa, liikuntaa ja ruokaa sekä millaista ruokaa? Miltä minusta tuntuu ja voisinko antaa tunteiden tulla? Minkälaiset uskomukset ohjaavat minua, ja ovatko ne totta?
Lopputuloksena liikunnan määrä väheni alle puoleen entisestään – minulle sopivaan määrään, ahmiminen loppui ja muutama ylimääräinen kilo katosi aivan itsestään. Lisäksi vatsani lopetti oireilun ja on nykyään yksi suosikkikehonosistani.
Omakohtaisten kokemusteni takia oli mahtavaa saada olla mukana suunnittelemassa Vaakakapinaa, Yleisradion vuoden 2017 ajan kestänyttä painonhallinnan vallankumousta, jossa toimittaja Jenny Lehtisen johdolla lopetetaan laihduttaminen ja aloitetaan elämä.
Tuo elämä tarkoittaa kehopositiivisuutta, itsensä hyväksymistä kaikkine puolineen, solmujen aukaisemista, omannäköisen, nautinnollisen elämän löytämistä sekä hyvien asioiden tekemistä itselle.
Samalla voi jopa “vahingossa” laihtua.
Lue myös toimittaja Jenny Lehtisen vieraskynä: Ihmisen arvoa ei mitata puntarilla.
